Celesta

Tämä artikkeli käsittelee soitinta. Samannimisestä suomalaisesta yhtyeestä on kerrotaan omassa artikkelissaan.

Celesta [tšelesta] (latinan sanasta caelestis ’taivaallinen’) on kosketinsoitin, jota käytetään toisinaan sinfoniaorkestereissa. Siinä on pianon koskettimisto ja koneisto. Vasarat lyövät metallisia levyjä, joten ääni muistuttaa kellopelin ääntä. Soittimen patentoi Auguste Mustel vuonna 1886 Pariisissa.

Heikkoäänisenä soittimena celesta peittyy helposti suureen orkesteritekstuurin alle. Ääntä voidaan kuitenkin vahvistaa sähköisesti. Celestan ääniala on useimmiten 4–5 oktaavia, ja matalin ääni on usein c¹. Celesta nuotinnetaan basso- ja diskanttiavaimille, mutta se soi oktaavin kirjoitettua korkeammalta.

Muiden muassa Giacomo Puccini ja Richard Strauss käyttivät celestaa oopperoissaan ja Gustav Mahler sinfonioissaan. Pjotr Tšaikovskin säveltämä Pähkinänsärkijä (1892) kuuluu varhaisimpiin teoksiin, joissa on käytetty celestaa, ja soitin on kuultavissa varsinkin kuuluisassa ”Makeishaltijattaren tanssi” -kappaleessa. Béla Bartókin tuotantoon kuuluu Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle (1936).

Celestaa ovat käyttäneet myös monet jazzmuusikot 1920-luvulta lähtien, muiden muassa McCoy Tyner, Fats Waller, Spud Murphy ja Johnny Costa.^[1] Popmusiikissa soitinta on käyttänyt Keith Emerson Emerson, Lake & Palmer -yhtyeen albumilla Tarkus (1971).