Ken Russell

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Valtaosin lähteetön

Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. Tarkennus: Russellmaista flamboyanttia liioittelua

Henry Kenneth Alfred ”Ken” Russell (3. heinäkuuta 1927 Southampton – 27. marraskuuta 2011)^[1] oli brittiläinen elokuvaohjaaja. Hänet tunnetaan lukuisista klassisen musiikin säveltäjiä ja musiikkia käsittelevistä elokuvistaan ja räikeästä visuaalisesta tyylistään, joka on tulvillaan symboliikkaa, campia ja kitschiä. Hänen tunnetuimpia elokuviaan on rockyhtye The Whon rock-oopperasta tehty elokuva Tommy (1975), jota pidetään myöhempien rockvideoiden esikuvana^[2].

Nuoruus ja televisiokausi 1960-luvulla

Ken Russell kävi lapsena äitinsä kanssa ahkerasti elokuvissa ja saattoi karata myös koulutunneilta elokuviin. Hän alkoi ihailla muun muassa Fritz Langin, Sergei Eisensteinin ja Leni Riefenstahlin tyyliä. Kouluvuosien jälkeen hän pestautui sotilaaksi, ensin laivastoon ja toisen maailmansodan päätyttyä ilmavoimiin.

Russellin perhe yritti saada pojasta jatkajaa kenkäkaupalleen, mutta tämä päätti luoda uraa elokuvissa alun epäonnistumisista huolimatta. Hän toimi myös tanssijana ja freelance-valokuvaajana. Hänen ensimmäisissä amatöörielokuvissa näytteli hänen vaimonsa Shirley.

Ken Russellin huomattavimpiin amatöörielokuviin kuuluivat Chaplin-henkinen komedia Peepshow (1956), dokumenttielokuva Lourdes (1958) ja fantasiaelokuva Amelie and the Angel (1957). Russell haki 1950-luvun lopussa töitä arvostetusta Monitor-televisiosarjasta lähettämällä lyhytelokuvansa ohjelman tuottaja Huw Wheldonille. Russellin onneksi Monitorissa vapautui juuri paikka, kun John Schlesinger, yksi ohjelman aiemmista ohjaajista siirtyi teatterielokuvien tekoon, ja Wheldonin pidettyä Russellin elokuvista hän sai paikan. Ken Russell teki tästä lähtien työkseen taiteeseen liittyviä dokumenttielokuvia, joita Monitor lähetti BBC:ltä sunnuntai-iltaisin. Russell teki 1960-luvun aikana paljon varsinkin klassiseen musiikkiin liittyviä dokumenttielokuvia Monitorille, sekä lastenohjelmasarjaa BBC:lle. Monitorin loputtua hän jatkoi BBC:n Omnibus-sarjassa.

Ken Russell erottautui hyvin nopeasti muista televisiodokumenttien tekijöistä osoittamalla luovuutta ja lahjakkuutta, vaikka resurssit ohjelmien tekoon olivatkin pienet. Monet Russellin ohjaamista televisioelokuvista olivat suuria yleisömenestyksiä: muun muassa säveltäjä Edward Elgarista kertovaa ohjelmaa pidetään brittiläisen television kaikkien aikojen suosituimpana dokumenttielokuvana^lähde?, joka nosti silloin lähes unohdetun säveltäjän uuteen suosioon. Elgar-dokumentti oli uraauurtava myös tyylistään dramatisoida menneitä tapahtumia näyttelijöillä. Vaikka Russellia pidettiin 1960-luvulla Ison-Britannian parhaimpina ohjaajina, tuli hänestä televisioelokuviensa takia hiljalleen monissa piireissä pahamaineinen: esimerkiksi Claude Debussysta kertova elokuva avattiin kohtauksella, jossa ristillä roikkuvaa naista ammutaan toistuvasti nuolilla (viittaus Debussyn sävellykseen Le Martyre de St. Sébastien).

Ken Russell yritti päästä teatterielokuvien pariin 1960-luvulla mutta epäonnistui kahdesti. French Dressing (1964) oli Russellille tyypillinen elokuva, mutta kokemattomuus ohjaajana näkyi varsinkin näyttelijöiden ohjaamisessa, koska Russell ei ollut dokumentteja ohjatessaan juuri tekemisissä näyttelijöiden kanssa. Ken Russell sai toisen mahdollisuuden ohjaamalla Michael Cainen tähdittämän, suurimmaksi osaksi Suomessa kuvatun Miljardin dollarin aivot (Billion Dollar Brain, 1967). James Bondin hengessä etenevästä jännityselokuvasta puuttui kuitenkin Russellin persoonallinen ote. Russell palasi vielä hetkeksi tekemään ohjelmia Omnibus-sarjaan ja saikin aikaan toisen suuren hittinsä televisiossa, säveltäjä Frederick Deliusin viimeisiä vuosia käsittelevän näytelmäelokuvan Song of Summer (1969). Russellin viimeinen Omnibus-elokuva Dance of the Seven Veils (1970) antoi puolestaan esimakua Russellin tulevasta maineesta: säveltäjä Richard Straussista kertovassa elokuvassa Russell selvästikin hyökkäsi Straussia vastaan, liittäen tämän muun muassa Adolf Hitleriin. Elokuvasta tuohtunut Straussin perikunta kielsi sittemmin elokuvan esittämisen musiikkiraidan kanssa.

1970-luku: elokuvauran kultakausi

Russell teki varsinaisen elokuvadebyyttinsä D. H. Lawrencen novelliin pohjautuvalla elokuvalla [[ Women in love – rakastavaisia‎‎]] (1969). Elokuva on äärimmäisen hienostunut verrattuna Russellin myöhempään tuotantoon ja maineeseen, mutta silti hän onnistui käsittelemään aihetta ominaisella tavallaan^{kenen mukaan?}. Rakastavaisia oli menestys niin kriitikoiden kuin yleisön parissa. Russell singahti maailman tietoisuuteen, ja elokuvan Glenda Jackson ja Oliver Reed nousivat näyttelijöiden eliittiin. Russell sai elokuvan myötä myös ainoan Oscar-ehdokkuutensa, ja Glenda Jackson palkittiin Oscarilla parhaasta näispääosasta.

1970-luvun alussa Russell oli suosionsa huipulla: vuonna 1971 Lontoon West Endin teatterissa näytettiin samaan aikaan jopa kolmea Russellin elokuvaa. Näistä yksi oli Musiikin rakastajia (The Music Lovers, 1970), joka alkoi vahvistaa Russellin asemaa brittielokuvan pahana poikana: tässä Pjotr Tšaikovski -elokuvassa Russell keskittyi säveltäjän kyseenalaisempiin ansioihin ja toi esiin muun muassa Tšaikovskin homoseksuaalisuuden. Pahempi ylilyönti oli kuitenkin sensuurin käsiin joutunut Paholaiset (The Devils, 1971), joka yleensä jakaa mielipiteet kahtia: se on joko Russellin mestariteos tai mahdoton katsoa loppuun asti.

Russell sai aktiivisimpana aikanaan valmiiksi myös vähemmän kiistanalaisia teoksia: elokuva The Boy Friend (1971) oli värikäs mutta alkuperäistä materiaalia kunnioittanut musikaali, joka tosin menestyi huonosti. Elokuvissa Nuori Messias (Savage Messiah, 1972) ja Polttava hurmio (Mahler, 1974) Russell puolestaan löysi tasapainon karnivalistiselle tyylilleen ja televisioelokuviensa hienostuneisuudelle. Hän pitääkin Gustav Mahler -elokuvaansa parhaimpana monista elämäkertaelokuvistaan.

Russell toi kuitenkin seuraavissa elokuvissaan yhä enemmän esiin viehtymystään campia ja kitschiä kohtaan. Tämä puoli näkyi esimerkiksi The Whon ”rockoopperassa” Tommy (1975). Huippuenergisen musikaalin koreus ei kuitenkaan jäänyt palvelemaan itseään, vaan Tommya voidaan pitää musiikkivideon edelläkävijänä: elokuvan villit visualisoinnit – kuten Elton Johnin ja The Whon esittämä Pinball Wizard – ovat nykyään musiikkivideoissa arkipäivää. Tommy oli myös vapaasta camp-henkisyydestään huolimatta jättimenestys, mihin osaltaan vaikutti näyttelijäkokoonpano, johon kuuluivat muun muassa Tina Turner, Jack Nicholson ja Eric Clapton.

Ken Russell yritti käyttää The Whon kaupallista potentiaalia uudestaan elokuvassa Lisztomania (1975), jonka Russell teki heti Tommyn jälkeen pienellä budjetilla, pääosassa The Whon Roger Daltrey. Russell yhdisti elokuvassa säveltäjä Franz Lisztin musiikin ja rockin tavalla, jota harvempi Lisztin musiikin ystävä pystyy sulattamaan, ja monien mielestä myös Rick Wakeman otti liikaa vapauksia Lisztin sävellyksien uudelleensovittamisessa. Elokuva jäikin marginaaliin niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin, mutta se sai lopulta oman uskollisen kulttinsa.

Rudolf Valentinon elämästä kertova elokuva Valentino (1977) aloitti Ken Russellin lyhyen suhteen Hollywoodiin: vaikka elokuva kuvattiinkin Euroopassa, oli sen kustantaja Hollywood-studio MGM. Valentino oli kuitenkin niin taiteellinen kuin kaupallinenkin floppi, ja pian Russell joutui huomaamaan, että hänelle ei löytynyt enää töitä Englannista. Samaan aikaan myös Russellin yksityiselämä oli koetuksella: Ken Russell erosi vaimostaan, ja aloitti suhteen itseään puolet nuoremman Vivian Jollyn kanssa.

1980-luvulta eteenpäin: Yhdysvallat, rahoituksen puute ja Gorsewood

1980-luvulla Russell oleskeli joitain vuosia Yhdysvalloissa ja teki siellä kaksi elokuvaa, jotka molemmat olivat tyyliltään enemmän modernia Hollywood-elokuvaa kuin mitään muuta Russellin tekemää. Hän antoi kuitenkin elokuville persoonallisen leimansa, erityisesti Paddy Chayefskyn kirjaan ja käsikirjoitukseen perustuvassa sci-fi-elokuvassa Muutostiloja (Altered States, 1980). Muutostiloja menestyi kaupallisesti erittäin hyvin Yhdysvalloissa ja on myös Russellin tunnetuimpia elokuvia tänään, joskin Chayefskyn tiedetään ilmaisseen halveksuntansa Russellin näkemykselle tekstistään. Toinen Yhdysvalloissa syntynyt elokuva Intohimorikoksia (Crimes of Passion, 1984), jonka pääosissa nähtiin Anthony Perkins ja Kathleen Turner, oli puolestaan kaupallinen floppi.

Näiden elokuvien välissä Russell yritti menestyksettä saada tuotantoon monia kunnianhimoisempia elokuvaprojekteja, kuten Eva Perónin ja Ludwig van Beethovenin elämäkertaelokuvia, mutta ne kaatuivat erinnäisistä syistä. Useimpiin elokuviin Russellilla oli vaikeuksia saada maineensa takia tarpeeksi rahaa, mutta Eva Perón -elokuvan tapauksessa hän riitaantui tuottaja Robert Stigwoodin kanssa liittyen pääosaesittäjän valintaan: Russell piti Liza Minnelliä täydellisenä, mutta elokuvan tuottajat eivät hyväksyneet häntä. Elokuva tehtiin lopulta vasta noin kymmenen vuotta myöhemmin Madonnan ja ohjaaja Alan Parkerin kanssa.

Englantiin palattuaan Russell jatkoi tekemällä pienibudjettisia elokuvia, jotka olivat tyylillisesti paluu hänen vanhempaan tuotantoonsa. Tällaisia olivat muun muassa Yövieraat (Gothic, 1986), Salome's Last Dance (1988) ja pieneksi kulttiklassikoksi muodostunut kauhukomedia The Lair of the White Worm (1988), jonka pääosassa oli tuolloin vielä näyttelijänuraansa aloitteleva Hugh Grant.

Russell pääsi 1980-luvulla toteuttamaan itseään oopperan saralla. Hänen oopperaohjauksiinsa kuuluivat USA:ssa ja Italiassa esitetty Madama Butterflyn ”oopiumiuninen” versio, jonka tapahtumat oli siirretty 1900-luvun alkuvuosista Toisen maailmansodan aikaan; Stravinskyn The Rake’s Progress Italiassa; Bernd Alois Zimmermannin Die Soldaten Ranskassa ja Englannissa; sekä Rossinin Italialainen Algeriassa Geneven oopperatalossa.^[3]

Sivutöinään ohjaaja teki musiikkivideoita muun muassa Elton Johnille ja Bryan Adamsille. Russell nähtiin myös merkittävässä roolissa elokuvassa Sankari vai vakooja (The Russian House, 1990) Sean Conneryn ja Michelle Pfeifferin kanssa.

1980- ja 1990-luvulla Ken Russell vieraili jälleen Suomessa kahdesti. Vuonna 1989 Russell kävi Helsingissä Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin vieraana. Seuraavan kerran hän vieraili Suomessa vuonna 1995 brittiläisen juorulehti Hellon kustannettua hänen perheelleen matkan Lappiin jouluksi. Lehden seitsensivuisessa reportaasissa Russell löysi silloiselle vaimolleen Hetty Baynesille ja nuorimmalle pojalleen Lapista idyllisen paikan. Pari päivää myöhemmin The Sunday Times kuitenkin julkaisi artikkelin, jossa brittituristit – mukaan lukien Russell – tyrmäsivät suomalaisen palvelutason Lapissa.

Theresa Russellin tähdittämä Huora (Whore, 1991) jäi kuitenkin Russellin viimeiseksi teatterielokuvaksi, joka sai jonkinlaista huomiota, ja sen jälkeen hän teki lähinnä televisioelokuvia. 1990-luvun loppupuolella Ken Russellilla oli rasavillin maineensa takia vaikeuksia saada rahoitusta projekteilleen, minkä takia hän perusti pienen Gorsewood-elokuvastudion rahoittaen itse tekemisensä. Russell teki elokuvia kuten Lion's Mouth (2000) ja The Fall of the House of Usher (2002), jotka hän kuvasi halvalla digivideokameralla käyttäen sukulaisiaan ja ystäviään näyttelijöinä ja kotinsa ympäristöä kuvauspaikkoina.

Vaikutteet

• Michael Powell – ”hän on kaikkein suurin brittiläinen elokuvantekijä – siitä ei ole epäilystäkään”, sanoo Russell.^[4]
• saksalainen ekspressionismi, kuten F. W. Murnaun Faust ja Fritz Langin Siegfried^[4]
• klassinen musiikki

Filmografia: teatterielokuvat (ohjaajana)

• French Dressing (1964)
• Miljardin dollarin aivot (Billion Dollar Brain, 1967)
• Rakastuneita naisia (Women in Love, 1969)
• Musiikin rakastajia (The Music Lovers, 1970)
• Paholaiset (The Devils, 1971)
• The Boy Friend (1971)
• Nuori Messias (Savage Messiah, 1972)
• Polttava hurmio (Mahler, 1974)
• Tommy (1975)
• Lisztomania (1975)
• Valentino (1977)
• Muutostiloja (Altered States, 1980)
• Intohimorikoksia (Crimes of Passion, 1984)
• Yövieraat (Gothic, 1986)
• Aria (osio ”Nessum dorma”, 1987)
• Salome’s Last Dance (1988)
• The Lair of the White Worm (1988)
• The Rainbow (1989)
• Huora (Whore, 1991)
• The Insatiable Mrs. Kirsch (1993)
• Mindbender (1996)
• Tales of Erotica (osio ”The Insatiable Mrs. Kirsch”, 1996)
• Lion’s Mouth (2000)
• The Fall of the House of Usher (2002)

Lähteet

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ken Russell.

• Ken Russellin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa.
• Savage Messiah, epävirallinen Ken Russell -sivusto.

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF Kansalliset Norja Espanja Ranska BnF data Saksa Italia Israel Yhdysvallat Japani Tšekki Australia Korea Alankomaat Puola 2 Tieteilijät CiNii Taiteenala MusicBrainz RKD Artists ULAN Henkilöt Deutsche Biographie Trove Elonet Muut SNAC IdRef