Kielen omaksuminen

Kielen omaksuminen tarkoittaa pikkulasten kykyä oppia kieltä spontaanisti ja ilman ohjausta. Kielen opetteleminen eroaa omaksumisesta siten, että opettelu on päämäärähakuista, usein ohjattua toimintaa, jota tekevät oppimiskyvyiltään eritasoiset ja eri-ikäiset ihmiset, kun taas omaksuminen tapahtuu spontaanisti, ja sen osaavat kaikki lapset.

Kielen omaksumisnopeus vaihtelee alkuvaiheessa suuresti, mutta erot tasaantuvat 4-5 vuoden ikään mennessä. Omaksumisnopeus ei ole yhteydessä älykkyyden, myöhempään koulumenestyksen tai muun vastaavan kanssa. Noin kahdeksan vuoden iässä lapsi hallitsee pääpiirteittäin kielen rakenteet, vaikkei niiden hahmottaminen ja käyttäminen olekaan tällöin vielä aikuismaista. Yleensä lapset ymmärtävätkin enemmän kuin pystyvät itse tuottamaan.

Kielenomaksumisen kriittinen ikä -hypoteesi olettaa, että kielenomaksumisen on lähdettävä käyntiin 7-9 vuoden ikään mennessä, muussa tapauksessa se ei koskaan luonnistu normaalisti. Tämä johtuu siitä, että aivojen plastisiteetti alkaa tuossa iässä heiketä. Lisätukea hypoteesille on saatu yli 10-vuotiaista ns. susilapsista tai muuten vaille kielimallia jääneistä lapsista, jotka eivät ole saavuttaneet "normaalia" kielitaitoa missään kielessä.

Kielen omaksumisen eteneminen

Esikielellinen vaihe

Vauvojen tuottamat ensiäänet ovat universaaleja eli samoja kaikissa kieliyhteisöissä. Tuottaessaan ensiääniä lapsi oppii koordinoimaan ääntelyä ja hengitystä.

Noin puolivuotiaana lapset alkavat jokellella. Viittomakielisessä ympäristössä kasvaneet lapset jokeltelevat käsillään. Jokeltelu sisältää ympäristössä puhutun kielen äänteitä eikä siis ole enää universaalia. Jokelteluvaiheen tuotokset ovat äänteellisesti yksinkertaisia: aluksi esiintyy lyhyitä ja pitkiä vokaaleja sekä konsonanteista lähinnä klusiileja p,t,k ja nasaaleja m ja n yhdistelmissä, joiden rakenne muistuttaa ympäristön kielen tavuja. Jokelteluvaiheen loppupuolella lapset tuottavat usein "lauseita" eli pitkiä jokellustuotoksia, joiden intonaatio muistuttaa kielen intonaatiota.

Yksisanavaihe

Yksisanavaihe alkaa normaalisti 6-18 kuukauden iässä. Sanaksi lasketaan tässä yhteydessä tuotokset, joilla on tarkoitus ja jotka lapsi osaa järjestelmällisesti toistaa. Yksisanavaiheessa sanat eroavat aikuiskielen sanoista äänteellisesti ja semanttisesti. Lasten ensisanat ovat merkitykseltään konkreettisia ja niillä viitataan lapsen välittömässä läheisyydessä oleviin asioihin. Tässä vaiheessa sanoilla nimetään asioita, pyydetään tai käsketään tai korostetaan tekoja (esimerkiksi sanotaan "hei hei" heilutuksen yhteydessä). Kokonaisia lauseita tai laajempia ajatuksia ilmaistaan yhdellä sanalla, esimerkiksi sanottaessa "mehu" tarkoitetaan "anna mehua".

Sanavarasto kehittyy aluksi hyvin hitaasti, toisinaan vain 1-3 uutta sanaa kuukaudessa. Toisen ikävuoden aikana tapahtuu kuitenkin eräänlainen sanapyrähdys, jonka aikana lapsen sanavarasto kasvaa huomattavan nopeasti. Tähän on arveltu olevan ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin lapsen kognitiivinen kehitys mahdollistaa abstraktien ja toisaalta konkreettisten mutta monimutkaisten käsitteiden ymmärtämisen. Toisekseen lapsen kyky erotella kuulemaansa puhevirtaa on kehittynyt niin pitkälle, että omaksumismahdollisuudet moninkertaistuvat.

Lapsen kielellisen kehityksen mittarina käytetään toisinaan MLU-arvoa (mean length utterance) eli lapsen tuottamien ilmausten keskipituutta morfeemeissa (kielen pienimmissä merkityksellisissä yksiköissä) mitattuna. MLU-arvo ei kuitenkaan anna täysin luotettavia tuloksia lapsen kielellisestä kehityksestä, sillä yksilöllistä vaihtelua esiintyy jo tässä vaiheessa: toiset lapset ovat puheliaampia kuin toiset. Lisäksi MLU:n käyttökelpoisuus lakkaa tietyssä kehitysvaiheessa, kun lapsi alkaa oppia aikuismaista kielenkäyttöä ja ymmärtää, ettei kaikkea ole tarpeellista sanoa.

Kaksisanavaihe (monisanavaihe)

Kaksisanavaihe alkaa keskimäärin 18 kuukauden iässä. Uusia kielen funktioita tässä vaiheessa ovat varoittaminen, kysyminen ja tiedottaminen (esimerkiksi "Äiti tuli"). Myös semanttisten suhteiden ilmaisu lisääntyy: lapsi alkaa ilmaista määrää ("lisää mehua"), omistussuhteita ("mun sukka"), negaatiota ("ei nälkä"), ominaisuuksia ("iso koira") ja paikkaa ("iskä ulkona"). Lisäksi subjekti- ja objektisuhteita alkaa ilmentyä.