Mike Hailwood

Mike Hailwood
Henkilötiedot
Syntynyt	2. huhtikuuta 1940 Great Milton, Englanti
Kuollut	23. maaliskuuta 1981 (40 vuotta) Tanworth-in-Arden, Englanti
Kansalaisuus	Yhdistynyt kuningaskunta
Uratiedot
Aktiiviura	1958–1967
Pyörä(t)	Honda, MV Agusta
Ensimmäinen GP-startti	Man-saaren TT-ajot 1956 (250cc)
Viimeinen GP-voitto	Japanin TT-ajot 1967 (350cc)
Viimeinen GP-startti	Japanin TT-ajot 1967 (350cc)
Tilastot
GP-startit	152
Maailmanmestaruudet	9 (4 500cc 1962–1965, 2 350cc 1966–1967, 3 250cc 1961, 1966–1967)
Voitot	76
Palkintopallisijat	33
Paalupaikat*	-
*Vuodesta 1974 lähtien
Nopeimmat kierrokset	79
MM-pisteet	745
Aiheesta muualla
www.mikethebike.com
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Mike Hailwood
Henkilötiedot
Kansalaisuus	Yhdistynyt kuningaskunta
Formula 1 -ura
Aktiivivuodet	1963–1965, 1971–1974
Talli(t)	Lotus, Lola, Surtees, McLaren
Kilpailuja	50
Maailman­mestaruuksia	0
Voittoja	0
Palkintosijoja	2
Paalupaikkoja	0
Nopeimpia kierroksia	1
MM-pisteitä	29
Ensimmäinen kilpailu	Britannian Grand Prix 1963
Ensimmäinen voitto	-
Viimeinen voitto	-
Viimeinen kilpailu	Saksan Grand Prix 1974
Aiheesta muualla
www.mikethebike.com
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Stanley Michael Bailey ”Mike 'The Bike'” Hailwood (2. huhtikuuta 1940 Great Milton, Englanti, Iso-Britannia – 23. maaliskuuta 1981 Tanworth-in-Arden, Englanti, Iso-Britannia) oli brittiläinen ratamoottoripyöräilijä ja Formula 1-kuljettaja. RR-sarjoissa hän oli kaikkien aikojen parhaimpia kuljettajia, mutta F1-sarjassa keskivertoluokkaa. Hailwood kuoli auto-onnettomuudessa, Englannissa vuonna 1981.^[1][2] Moottoripyörämenestyksen ansiosta hänen lempinimensä oli "Mike the Bike" eli Pyörä-Mike.^[3]

Moottoripyöräura

Hailwood debytoi moottoripyöräkilpailuissa jo 17-vuotiaana, vuonna 1957. Hän lähti samana talvena Etelä-Afrikkaan harjoittelemaan ja kehittämään kykyjään. Seuraavana vuonna hän taisteli kaikkien ratamoottoripyöräilyn senhetkisten luokkien (500-, 350-, 250- ja 125-kuutioisten) Britannian-mestaruuksista ja voitti niistä peräti kolme. Samana vuonna hänet palkittiin Pinhard Prize -palkinnolla saavutuksistaan sarjassa alle 21-vuotiaana. Hän osallistui myös ensimmäiseen maailmanmestaruustason kilpailuunsa, Mansaaren TT-ajojen 250-kuutioisten luokkaan. Vuotta myöhemmin hän sai alleen paremman pyörän, jolla hän voitti kaikki neljä luokkaa Britannian mestaruussarjassa.^[2][4][5][6]

Vuonna 1961 Hailwood kilpaili pääasiassa yksityisellä Hondallaan. Saman vuoden Mansaaren TT-ajoihin hän lähti tavoitteenaan voittaa 500-, 350-, 250- ja 125-luokkien kilpailut. Hän voitti niistä kolme, mutta joutui keskeyttämään 350-kuutioisissa, joissa Phil Read otti ensimmäisen MM-voittonsa. Kauden jälkeen Hailwood voitti 250-kuutioisten maailmanmestaruuden, hopeaa 500-kuutioisissa ja oli 125-kuutioisissa kuudes. Kauden jälkeen hän siirtyi MV Agustan tehdastiimiin.^[2][4][5][7]

Kaudella 1962 Hailwood ajoi jälleen neljässä suurimmassa luokassa (50cc oli tullut mukaan MM-sarjaan). Maailmanmestaruus tuli tällä kertaa 500-kuutioisissa ja pronssia 350-kuutioisissa, jotka molemmat hän ajoi tehtaan Agustalla. Kahden muun luokan sijoitukset jäivät heikommiksi – hän ajoi ne yksityispyörillä. 250-kuutioisten 11. tila tuli MZ:llä ja 125-kuutioisten viides tila EMC:llä. Seuraavalla kaudella hän uusi mestaruutensa 500-kuutioisissa. Tällä kertaa 350-kuutioisissa tuli hopeaa. 250-kuutioisissa hän tuli kahdeksanneksi. 1964 Hailwood voitti 500-kuutioisten mestaruuden kolmannen kerran peräkkäin. 350-kuutioisissa tuli neljäs sija.^[2][4][5]

Kaudeksi 1965, Hailwood sai tallikaverikseen nuoren ja nopean italialaisen Giacomo Agostinin. ”Ago” ajoi hopealle sekä 500- että 350-kuutioisissa. Hailwood voitti 500-kuutioisten mestaruuden neljännen kerran, ja otti pronssia 350-kuutioisissa. Kauden jälkeen Hailwood kuitenkin jätti MV Agustan ja siirtyi Hondan tehdastalliin.^[2][4][5]

Hailwoodin vuodet Hondalla alkoivat hyvin. Hän voitti 350- ja 250-kuutioisten maailmanmestaruudet ja otti hopeaa 500-kuutioisissa, jonka mestaruuden vei ex-tallikaveri Agostini. Kauden aikana Hailwood voitti kaikki luokat mukaan lukien yhteensä 19 MM-osakilpailua, mikä on, ja pysyy lajin ennätyksenä kenties ikuisesti. Seuraava kausi oli kuin uusinta edelliskaudesta – mestaruus 350- ja 250-kuutioisissa ja hopeaa 500-kuutioisissa. Kun Honda kauden jälkeen vetäytyi tehdastallina MM-sarjasta, Hailwood päätti lopettaa uransa. Honda kuitenkin lupasi Hailwoodille 50 000 punnan rahoituksen, jottei tämä kilpailisi muissa talleissa. ^[2][4][5]

Lopetettuaan 10 vuotta kestäneen moottoripyöräuransa vasta 27-vuotiaana, Hailwood oli kaikkien aikojen menestynein ratamoottoripyöräilijä. Hänellä oli yhdeksän maailmanmestarutta, 76 MM-osakilpailuvoittoa ja 14 ykkössijaa Mansaaren TT-ajoissa, sekä useita Britannian mestaruuksia. Hailwoodin lopetettua uransa, hänen entinen tallitoverinsa Agostini nousi lajin yksinvaltiaaksi ja nousi muutamaa vuotta myöhemmin kaikkien aikojen menestyneimmäksi ratamoottoripyöräilijäksi.^[2][4][5][8]

F1-ura

Hailwood kilpaili Formula 1 -sarjassa ensimmäistä kertaa 1960-luvun puolivälissä Lolan ja Lotuksen autoilla heikohkoin tuloksin. Hän ajoi myös sarjan ulkopuolisissa kilpailuissa. Vuonna 1971 hän teki paluun sarjaan Surteesin tallissa ja saavutti kauden parhaan tuloksensa Italian GP:ssä sijoittumalla neljänneksi. Hän jatkoi tallissa seuraavalla kaudella ajaen samalla Euroopan Formula 2 -sarjassa, jossa hän voitti mestaruuden vuonna 1972. Formula 1:sten osalta kauteen sisältyi monta keskeytystä, mutta hän sijoittui kilpailuissa neljästi kuuden parhaan joukkoon.^{[9][1][2][10]}

Vuosi 1973 sisälsi edellisen kauden tavoin tekniikkamurheita. Kauden aikana Hailwood tuli kuuluisaksi siitä, kun hän pelasti Clay Regazzonin palavasta autosta Etelä-Afrikan GP:ssä. Sankariteosta hänet palkittiin Yrjön ristillä (engl. George Medal). Kaudeksi 1974 hän siirtyi ajamaan McLarenia, jolla saavutti parhaimmillaan 3. sijan Etelä-Afrikan GP:ssä. Hailwood loukkaantui Saksan GP:ssä ja murtuneiden jalkojen vuoksi hän joutui lopettamaan kilpa-ajamisen.^{[1][2][11][12]}

Muut sarjat

Hailwood ajoi Le Mansin 24 tunnin ajoja vuosina 1969-1970 sekä 1973-74, joissa sijoittui parhaimmillaan toiseksi vuonna 1969. Hän oli kolmen parhaan joukossa Britannian Formula 5000 -sarjassa vuosina 1969 ja 1971 sekä Tasman -sarjassa vuonna 1972. Hän palasi kilpailemaan moottoripyöräkisoihin 38-vuotiaana vuonna 1978 ja lopetti muutamaa vuotta myöhemmin. Hän voitti Isle of Man -kisan kumpanakin vuonna.^[1][2][4][5]

Kuolema

Hailwood menehtyi vuonna 1981 ajaessaan ravintolaillallisen jälkeen kotiin, kun edessä ajanut kuorma-auto teki äkkikäännöksen ja Hailwoodin auto osui siihen. Myös Hailwoodin 9-vuotias tytär menehtyi onnettomuudessa. Tuhansia ihmisiä kerääntyi hänelle järjestettyihin hautajaisiin ja häntä kuvailtiin seuraavan ilmauksen mukaisesti: "Hän oli vaatimaton ja ujo persoona, jolla oli ymmärrystä hauskanpidosta. Hän vihasi hälinää ja ansaitsematonta huomiota, mutta tuhannet fanit ympäri maailmaa kunnioittivat häntä sankarina."^[2][4][5]

Lähteet

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mike Hailwood.

500cc / MotoGP -luokan kuljettajien maailmanmestarit

1940-luku: 1949:  L. Graham

1950-luku: 1950:  U. Masetti 1951:  G. Duke 1952:  U. Masetti 1953:  G. Duke 1954:  G. Duke 1955:  G. Duke 1956:  J. Surtees 1957:  L. Liberati 1958:  J. Surtees 1959:  J. Surtees 2000-luku: 2000:  K. Roberts Jr. 2001:  V. Rossi 2002:  V. Rossi 2003:  V. Rossi 2004:  V. Rossi 2005:  V. Rossi 2006:  N. Hayden 2007:  C. Stoner 2008:  V. Rossi 2009:  V. Rossi

1960-luku: 1960:  J. Surtees 1961:  G. Hocking 1962:  M. Hailwood 1963:  M. Hailwood 1964:  M. Hailwood 1965:  M. Hailwood 1966:  G. Agostini 1967:  G. Agostini 1968:  G. Agostini 1969:  G. Agostini 2010-luku: 2010:  J. Lorenzo 2011:  C. Stoner 2012:  J. Lorenzo 2013:  M. Márquez 2014:  M. Márquez 2015:  J. Lorenzo 2016:  M. Márquez 2017:  M. Márquez 2018:  M. Márquez 2019:  M. Márquez

1970-luku: 1970:  G. Agostini 1971:  G. Agostini 1972:  G. Agostini 1973:  P. Read 1974:  P. Read 1975:  G. Agostini 1976:  B. Sheene 1977:  B. Sheene 1978:  K. Roberts 1979:  K. Roberts 2020-luku: 2020:  J. Mir 2021:  F. Quartararo

1980-luku: 1980:  K. Roberts 1981:  M. Lucchinelli 1982:  F. Uncini 1983:  F. Spencer 1984:  E. Lawson 1985:  F. Spencer 1986:  E. Lawson 1987:  W. Gardner 1988:  E. Lawson 1989:  E. Lawson

1990-luku: 1990:  W. Rainey 1991:  W. Rainey 1992:  W. Rainey 1993:  K. Schwantz 1994:  M. Doohan 1995:  M. Doohan 1996:  M. Doohan 1997:  M. Doohan 1998:  M. Doohan 1999:  À. Crivillé

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Ranska BnF data Saksa Yhdysvallat Alankomaat Henkilöt Deutsche Biographie