Oikeuslähde

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
Tarkennus: Artikkelin tiedot pitävät yleisesti paikkansa, mutta ainoaan lähteeseen ei ole erikseen viitattu eri väitteiden kohdalla.

Oikeuslähteellä tarkoitetaan lähdettä, josta ilmenevän oikeusohjeen lainsoveltaja on oikeutettu tai velvollinen ottamaan huomioon ratkaisutoiminnassaan. Oikeuslähteitä systematisoitaessa on yleensä pidetty erityisesti silmällä tuomarin ratkaisutoimintaa, mutta samat oikeuslähteet koskevat soveltuvin osin myös esimerkiksi hallintoviranomaisia.

Oikeuslähdeopin taustaa

Oikeuslähdeopin juuret ovat Tolosen mukaan Pohjoismaissa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, mutta Keski-Euroopassa ne ulottuvat 1500-luvulle ja luonnonoikeuden kautta vielä paljon kauemmas. Silti vasta myöhemmin tapahtunut oikeuden positivoituminen (ius positivus, asetettu oikeus) jätti tapaoikeuden taemmas ensisijaisena oikeuslähteenä eli oikeudellisen harkinnan perusteena. Positivoituminen voi silti tapahtua lainsäädännön tai oikeuskäytännön kautta, edellinen kuten mannermainen eurooppalainen oikeus ja jälkimmäinen kuten brittiläinen ja amerikkalainen eli angloamerikkalainen oikeus. Myös oikeustiede positivoi oikeutta systematisoinnin ja tulkinnan avulla, muun muassa tunnistamalla normiristiriitoja ja esittämällä niille perusteltuja ratkaisuja. Samalla tavalla yhteiskunnan yleinen kehitys muovaa oikeutta arvojensa, intressiensä ja vaateidensa kautta.

Yleistäen, lainsäätäjien ja tuomioistuinten näkökulma oikeuslähteisiin on auktoriteettia eli voimassaoloa korostava, oikeustieteellä taas oikeuden systemaattista sisältöä korostava ja yhteiskunnalla oikeuden toteutumista eli oikeutta realisoivia tapahtumia korostava.

Suomalaisista tutkijoista oikeuslähteitä ovat tarkastelleet tai ainakin sivunneet Otto Brusiin jo 1930-luvulla ja Osvi Lahtinen 1950-luvulla. Kaarle Makkonen jakaa väitöskirjassaan vuonna 1965 oikeudelliset ratkaisutilanteet yksinkertaisiin, tulkinta- ja aukkotilanteisiin. Aulis Aarnion teoria oikeuslähteistä, esitettynä ensimmäisen kerran vuonna 1982 kirjassa Oikeussäännösten tulkinta ja myöhemmin eli 1989 kirjassa Laintulkinnan teoria perustuu kuitenkin erilaiseen näkökulmaan eli niiden velvoittavuuteen.

Oikeuslähteiden perinteinen jaottelu Suomessa

Aulis Aarnion mukaan oikeuslähteet voidaan Suomessa jakaa kolmeen ryhmään niiden velvoittavuuden mukaan: 1. vahvasti velvoittaviin, 2. heikosti velvoittaviin sekä 3. sallittuihin oikeuslähteisiin.

Vahvasti velvoittavat oikeuslähteet

Vahvasti velvoittaviin oikeuslähteisiin luetaan Suomen oikeudessa kirjoitettu laki ja aikaisemmin jossain määrin myös maan tapa. Vahvasti velvoittaville oikeuslähteille on tyypillistä, että niitä soveltamatta jättävä tuomari syyllistyy virkavirheeseen. Maan tavan lukeminen vahvasti velvoittavaksi oikeuslähteeksi perustui vuodelta 1734 peräisin olevaan oikeudenkäymiskaaren säännökseen, joka on kuitenkin kumottu 2010-luvulla. Muodollisesti voimassa oleva laki tai yksittäinen lainkohta voi menettää vahvasti velvoittavan oikeuslähteen asemansa, jos sitä ei todellisuudessa sovelleta (ns. desuetudo) ja se siten menettää merkityksensä.

Heikosti velvoittavat oikeuslähteet

Heikosti velvoittaviin oikeuslähteisiin kuuluvat lainsäätäjän tarkoitus sekä korkeimpien oikeuksien prejudikaatit. Lainsäätäjän tarkoitus ilmenee ensisijaisesti lain esitöistä, joita ovat lähinnä komiteanmietinnöt, hallituksen esitykset sekä eduskunnan valiokuntien mietinnöt ja lausunnot. Prejudikaateilla tarkoitetaan korkeimpien oikeuksien ennakkopäätöksiä, joilla ohjataan lainkäytön yhteneväisyyttä. Heikosti velvoittaville oikeuslähteille on tyypillistä, että niitä noudattamatta jättävä lainsoveltaja ei syyllisty virkavirheeseen, mutta on velvollinen perustelemaan niistä poikkeamisen. Lisäksi vaarana on, että ratkaisu muuttuu ylemmässä oikeusasteessa. Lainvalmisteluaineiston ja prejudikaattien oikeuslähdearvo riippuu siitä, kuinka vanhasta säädöksestä on kyse. Yleensä lainvalmisteluaineiston tulkinta-arvo vähenee ja prejudikaattien kasvaa säädöksen vanhetessa.^lähde?

Sallitut oikeuslähteet

Sallituilla oikeuslähteillä viitataan lähteisiin, joilla ei ole institutionalisoitua asemaa, mutta joita voidaan käyttää hyväksi oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa. Tällaisiksi lähteiksi on luettu esimerkiksi oikeustieteelliset kirjoitukset, reaaliset argumentit ja oikeusvertailevat lähteet.

Oikeuslähdeajattelun kehittymisnäkymiä Suomessa

Oikeuslähteiden perinteistä kolmijakoa on viime vuosina pidetty ongelmallisena^{kenen mukaan?} sen johdosta, että kansallista lainsoveltajaa velvoittavat ylikansalliset normit ovat tulleet käytännön oikeuselämässä yhä tärkeämmiksi. Ylikansallisia normeja, jotka eivät kunnolla sovi jaotteluun, ovat esimerkiksi Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisut, Euroopan ihmisoikeusoikeustuomioistuimen ratkaisut, Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen määräykset sekä Euroopan unionin sääntely. Kaikille näille on yhteistä se, että ristiriitatilanteessa ne ovat normihierarkiassa kansallisten oikeuslähteiden yläpuolella, ja lainsoveltajan tulisi siksi soveltaa niitä kansallisten normien sijasta.