Orjuus islamilaisessa maailmassa

Orjuus islamilaisessa maailmassa tarkoittaa orjuuden esiintymistä historiallisena ilmiönä muslimimaissa. Orjuuden käsite ei ole yksiselitteinen. Laveasti määritellen se viittaa henkilöön kohdistuvaan riistoon, jota tämä ei pysty torjumaan pakottamisen ja väkivallan takia. Tällaisena ilmiönä orjuus ei vieläkään ole kadonnut.^[1] Muslimimaissa harjoitettu orjuus perustellaan islamilaisessa šaria-laissa. Henkilö voidaan orjuuttaa vain silloin, kun tietyt ehdot täyttyvät, ja hänet voidaan myös vapauttaa. Šaria sisältää määräyksiä myös orjien kohtelusta.

Orjuus on osa islaminuskoa ja kuului islamilaisten maiden käytäntöihin 1900-luvulle asti. Se oli myös laajamittaisempaa kuin länsimaiden harjoittama orjatalous. Orjiksi kuljetettiin pelkästään afrikkalaisia yhtä paljon kuin länsimaiden siirtokuntiin Atlantin yli. Näiden lisäksi tulivat muun muassa Euroopasta hankitut orjat.

Orjuus oli yleinen ja tunnustettu osa yhteiskunnallista elämää 800-luvun abbasidivaltakunnassa Lähi-idässä, mistä ensimmäiset säilyneet islamista kertovat lähteet ovat peräisin. 1800-luvulla ensin Britannia ja myöhemmin muutkin länsimaat painostivat muslimimaita lopettamaan orjakaupan ja orjuuden. Myös turkkilaiset osmanihallitsijat pyrkivät tämän jälkeen lakkauttamaan orjuuden valtakunnassaan. Lakkauttamista vastustivat muun muassa uskonoppineet, mikä hidasti sen katoamista.^[2]

Arabian niemimaan maista orjuus kiellettiin Qatarissa 1952, Jemenin arabitasavallassa 1962, Saudi-Arabiassa 1962, Arabiemiirikunnissa 1963, Jemenin demokraattisessa kansantasavallassa 1967 ja Omanissa 1970.^[3] Viimeisenä sen kielsi virallisesti täysin islamilainen Mauritania 1981,^[4] mutta orjuus kriminalisoitiin siellä vasta vuonna 2007. Monien tietojen mukaan mustan kansanosan orjuus jatkuu edelleen ja koskee noin kahtakymmentä prosenttia Mauritanian asukkaista. ^[5]

Orjuuden kaltainen vierastyöläisten käyttö jatkuu monissa Lähi-idän maissa vielä nykyisinkin. Koska orjuutta koskevia kohtia šarialaissa ei voi kumota, ilmiö nousee sopivissa oloissa yhä uudelleen esiin. Lyhytaikainen ISIS-kalifaatti palautti alueilleen klassisen islamin mukaisen orjuuden vuosina 2014–2019.^[6] Kairolainen šeikki ja arabimaailman suosituin saarnaaja Muhammad Metwalli al-Sha'rawi julisti Bosnian sodan aikana, että muslimien on lupa orjuuttaa sotavankinsa ja raiskata vangitut naiset.^[7]

Orjuus islamilaisessa šaria -laissa

Orjuudesta säädetään yksityiskohtaisesti šaria-lainsäädännössä, jonka katsotaan perustuvan profeetta Muhammedin saamiin jumalallisiin ilmoituksiin sekä Muhammedin omaan esimerkkiin eli sunnaan. Jumalan antamana lakina šaria on ikuinen ja muuttumaton; sen määräyksiä ei voi kumota eikä uusia voi lisätä. Periaatteessa islamilaisen yhteiskunnan tulisi toimia vain šarian varassa, mutta käytännössä islamilaisissa maissa on aina ollut myös maallista lainsäädäntöä. Koska orjuus on nykyisin myös islamilaisissa maissa kiellettyä, šarian orjuutta koskevia määräyksiä ei käytännössä noudateta.

Muhammedin elämäkerran mukaan islamin profeetta oli itsekin orjanomistaja. Hän hankki orjia sekä sotasaaliina että ostamalla. Al-Tabari kertoo, että Muhammed myös vapautti kaikkiaan 18 orjaa. Profeetan omistamien orjien yhteismäärää hän ei kerro.^[8] Arvostetut hadith-kokoelmat sisältävät runsaasti mainintoja orjista.^[9] Niiden pohjalta luotu islamin šaria-laki sisältää tarkkoja sääntöjä orjien hankkimisesta ja kohtelusta.

Umdat al-salik

Šariakäsikirja Umdat al-salik kertoo joistakin Muhammedin antamista ohjeista. Kirjan tekijä on 1300-luvulla elänyt oppinut Ahmad ibn an-Naqib al-Misri (1302–1367), ja teos on yhteenveto shafi’i -koulukunnan tärkeimmistä opeista. Se tiivistää eräänlaisena sisällysluettelona imaami Muhammad al-Shafi‘in (767–820) kirjoittaman teoksen Al-Majmu. Teos  on julkaistu englanniksi kokoelmassa Reliance of the Traveller, joka Al-Azharin yliopiston todistuksen mukaan vastaa oikeauskoisen sunniyhteisön uskoa ja käytänteitä.^[10] Orjuutta koskevia ohjeita ei ole käännetty, mutta käännökset löytyvät muualta internetistä.^[11][12]

Kirjan mukaan ”valloitetun maan naiset ja lapset ovat saalista ja orjia”. Kaikki saalis kuuluu ensin imaamille, mutta kun hän on ottanut oman viidenneksen osuutensa, loput annetaan niille sotilaille, jotka ovat osallistuneet sotaan. Islamiin kääntyminen ei vapauta henkilöä orjuudesta (k32.1). Jos isä ja äiti on otettu orjiksi, myös kaikki lapset ovat orjia, sillä orjuus periytyy. Orjat ja orjattaret ovat heidän isäntänsä omaisuutta ja hän voi kohdella heitä haluamallaan tavalla. Kirja toteaa erikseen, että "Orjan tyytyväisyydellä ei ole väliä". Sen sijaan orjan velvollisuus on pitää isäntänsä tyytyväisenä. Orja syö, juo ja pukeutuu kuten isäntä määrää, ja hänen on asuttava isäntänsä määräämässä paikassa. Hänen on pukeuduttava kuten isäntä määrää ja puhuttava ja käyttäydyttävä isännän määräysten mukaan (k32.2). ^[13]

Al-Misri toteaa edelleen, että "joka omistaa orjattaren voi käyttää häntä mielensä mukaan seksuaaliseen nautintoon", mutta "orjattaren seksuaalinen tyydyttyminen ei ole tärkeää." Isäntä saa myös lainata orjatartaan toiselle miehelle seksuaalisiin tarkoituksiin ilman orjattaren suostumusta. Vaikka orjatar olisi pakana, on seksi halal eli luvallista. Musliminaisen ei kuitenkaan ole luvallista maata orjansa kanssa ilman avioliittoa. Isännällä on myös oikeus naittaa orjatar omalle miesorjalleen (k32.3).^[13]

Isännällä on oikeus mitätöidä orjansa ja orjattarensa avioliitto. Riittää, että isäntä käskee heidän erota. Orjattaren ei tarvitse peittää hiuksiaan, niskaansa ja päätään rukoillessaan muslimien namaz-rukousta, ja orjattaren hijabin tulee olla erilainen kuin isännän vaimoilla ja tyttärillä.(k32.4).^[13]

Muita sääntöjä

Orjilla on šarian mukaan omaisuuteen, perintöön ja ihmisarvoiseen kohteluun liittyviä rajoitettuja oikeuksia. Heille oli esimerkiksi tarjottava riittävä ylläpito, terveydenhoitoa ja tukea vanhuudessa. Islamilainen tuomari, qadi, saattoi velvoittaa omistajan vapauttamaan orjansa, mikäli näitä velvollisuuksia ei täytetty.^[14][2] Islamilaisten oikeusoppineiden mukaan ihmisen normaali tila on vapaus. Orjana sai pitää vain ihmistä, jonka molemmat vanhemmat olivat orjia tai joka oli otettu saaliiksi sodassa. Jälkimmäistä määräystä venytettiin niin, että orjia tuotiin myös rauhan aikana ei-islamilaisesta maailmasta (dār al-ḥarb, sodan talo) vedoten jatkuvaan jihadiin sitä vastaan.^[15]

Vapaiden muslimien orjuuttamista ensin rajoitettiin ja lopulta se kiellettiin, vaikka kieltoa ei aina noudatettu. Muslimeita ei saanut periaatteessa orjuuttaa, mutta sunnit ja šiiat tekivät toistensa kohdalla poikkeuksen.^[16] Rajoituksella oli vaikutusta orjakauppaan: orjien saatavuus muslimimaissa vaikeutui, jolloin orjien tuonti ulkopuolelta kasvoi. Laajamittainen kansainvälinen orjakauppa saikin alkunsa pääasiassa islamilaisista maista.^[14]

Koraani toteaa, että "Hurskautta on lunastaa orjia vapaaksi" (2:177). Ibn Hishamin elämäkerran mukaan Muhammedin varakas kumppani Abu Bakr lunasti tai vaihtoi orjia vapaaksi. He olivat aina muslimeita, joita orjanomistaja oli kohdellut kaltoin. Abu Bakria tosin moitittiin siitä, että omista orjistaan hän vapautti vain heikkoja.^[17]

Orjuus islamilaisessa maailmassa

Orjasotilaat

Suomalaisten sotahistorioitsijoiden mukaan kalifit käyttivät orjasotilaita, koska islam oli rauhan uskonto ja tavalliset muslimit sen takia haluttomia käyttämään väkivaltaa.^[18] Yleisemmin syyksi kerrotaan, että kalifit eivät luottaneet kapinaherkkiin heimosotureihin.^[19][20] Orjasotilaiden käytön aloittivat kalifi al-Mamun (813–833) ja hänen seuraajansa al-Mu'tasim (833–842).^[21] Orjasotilaita saatiin aluksi Transoxianasta, kun kalifit olivat valloittaneet tämän turkkilaisten paimentolaisten asuttaman alueen. Turkkilaisia paimentolaisia ei otettu apujoukoiksi heimoittain, vaan yksittäisinä henkilöinä ja mieluiten lapsina, jotka koulutettiin sotilaiksi. Kalifi al-Mamun käytti orjia ensin henkivartijakaartina, mutta muutamasta tuhannesta orjasotilaiden määrä kasvoi seitsemäänkymmeneen tuhanteen kalifi al-Mu'tasimin aikana. Heistä alettiin käyttää nimitystä مملوك (mamluk), joka tarkoittaa omistamista; mamelukit olivat kalifin omaisuutta. Al-Mutasim esti heidän avioitumisensa arabien kanssa, jotta he eivät ottaisi osaa heimoristiriitoihin, järjesti heille turkkilaisia puolisoita ja lopulta siirsi pääkaupunkinsa Bagdadista Samarraan eristääkseen nämä joukot siviiliväestöstä.^[21]

Abbasidikalifien aloittama orjasotilaiden käyttö levisi islamilaiseen maailmaan ja jatkui myös Osmanien valtakunnassa. Siellä poikalapsia pakko-otettiin valtakunnan kristillisistä osista ja kasvatettiin janitsaareiksi. Mamelukeista tuli islamilaisten valtioiden säilymisen elinehto, sillä orjasotilaiden avulla hallitsijat pystyivät pitämään kurissa eri heimoja. Ratkaisu ei silti ollut vaaraton, sillä abbasidivaltakunnassa mamelukkikenraalit saivat käsiinsä huomattavan vallan ja pystyivät jopa nimittämään kalifeita. Orjasotilaiden käyttö levisi Afganistaniin, missä ghasnavidien dynastia (977–1190) kävi laajenemissotaa myös Intian suuntaan. Mamelukkikenraalit hallitsivat Delhin sulttaanikuntaa 1200-luvulla.^[22] Mamelukkisotilaat myös kaappasivat ristiretkisotien auttamana vuonna 1250 vallan Egyptin aijubideilta ja perustivat 1500-luvun alkuun ja turkkilaisvalloitukseen saakka kestäneen sotilasvallan. Siinä Bagdadista paenneet abbasidikalifit saivat enää seremoniallisen roolin.^[21] Osmanivaltakunnassa janitsaarien uskollisuutta pyrittiin varmistamaan avioliittokiellon avulla, mutta hallitsijat käyttivät myös sotilaiden kastraatiota uskollisuuden takaamiseksi. Eunukkiarmeijoita oli myös esimerkiksi al-Andalusissa muiden orjasotilasjoukkojen eli saqalibojen lisäksi.^[23]

Orjien hankkiminen Afrikasta

Arabit hankkivat orjia erityisesti Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. On arvioitu, että islamilaisen maailman orjiksi kuljetettiin vuosina 650–1900 yhtä suuri määrä afrikkalaisia kuin länsimaiden siirtokuntiin Atlantin yli 1500-luvulta alkaen eli arviolta 14 – 18 miljoonaa.^[24][25] Miespuoliset orjat, erityisesti nuoret pojat usein kastroitiin,^[26] minkä takia arabimaihin ei syntynyt suurta mustaa väestöryhmää kuten Amerikkaan.^[27]

Kaupungeissa orjat olivat enimmäkseen kotitalous- tai sotilasorjia. Lainsäädännön ja moraalikäsitysten mukaan naisten orjuuttaminen seksiorjaksi oli sallittua. Parhaassa asemassa olivat sotilasorjat, jotka yleensä vapautettiin jossakin uran vaiheessa. Muita orjia paremmassa asemassa olivat myös esiintyjiksi kuten laulajiksi ja runoilijoiksi koulutetut orjat. Maaseudun maatalous-, kaivos- ja muuta ruumiillista työtä tekevät orjat olivat huonoimmassa asemassa. Saharan suolakaivoksiin joutuneet kuolivat yleensä viidessä vuodessa. Suurin osa keskiaikaisen islamilaisen maailman kirjallisuudesta kuvaa kaupunkielämää, mikä on saattanut vääristää käsitystä orjien asemasta.^[2]

Islamilainen orjakauppa oli erittäin kannattavaa. Orjia kuljetettiin satojen vuosien ajan Saharan halki, ja häikäilemättömät orjakauppiaat saattoivat ansaita omaisuuksia. Vähitellen orjakauppa keskittyi nykyisen Kenian ja Tansanian alueille. Virallisissa tilastoissa Itä-Afrikan orjakaupan arvoksi laskettiin yli tonni kultaa vuodessa. Orjat hankittiin ryöstämällä heitä kylä kylältä. Suuria alueita autioitui näiden takia. Varsinkin naisorjista oli kova kysyntä islamilaisessa maailmassa, kun taas eurooppalaiset suosivat isokokoisia miesorjia.^[28] Itä-Afrikassa Oman oli tärkeä orjakauppavaltio, ja siellä orjuus kiellettiinkin vasta vuonna 1970.^[3]

Eurooppalaiset orjat

800- ja 900 luvulta alkaen viikingit myivät orjia islamilaiseen al-Andalusiin, jossa tarvittiin etenkin orjasotilaita.^[23] Islamilaisessa Espanjassa oli laaja kysyntä myös eunukeille. Tätä varten Ranskan Verdunissa oli kastraatiokeskus.^[29] Orjakauppa oli laaja ilmiö Euroopassa 1100-luvulle asti, mutta loppui lännessä 1200-luvulla. Idässä se kuitenkin jatkui. Orjakaupan päävirta kulki Krimiltä Anatoliaan, Persiaan ja Keski-Aasiaan.^[30] Suomalaisten kauppaaminen orjiksi suuntautui itäisiin islamilaisiin maihin Volgan ja Mustanmeren kautta. Venäjällä orjuus lakkautettiin vuonna 1725, mutta islamilaisessa idässä se jatkui.^[16]

1500- ja 1800-luvun välisenä aikana Pohjois-Afrikan muslimimaihin kaapattiin orjiksi yli miljoona eurooppalaista.^[31][32] Osa näistä vapautui lunnaita vastaan, osa taas päätyi kaleeriorjiksi ja monet naiset seksiorjiksi. Kaappausretket ulottuivat aina Islantiin saakka. Eurooppalaiset hallitsijat maksoivat suojelurahaa orjakaappausten estämiseksi, mikä ei kuitenkaan lopettanut niitä. Eurooppalaisten orjuutus loppui vasta Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan sotatoimiin 1800-luvun alussa. Amerikkalainen kommodori Decatur sekä lordi Exmouthin johtama brittiläis-hollantilainen laivasto saivat niin sanotut barbareskivaltiot 1815–16 luopumaan elinkeinostaan.

Turkkilaistaustaiset afganistanilaiset muslimit valtasivat 1000-luvulta alkaen Intian hindukuningaskuntia ja ottivat runsaasti sotavankeja orjiksi, joista osa siirrettiin länteen. Suuria Intian alueita hallinneet muslimi-imperiumit Delhin sulttaanikunta (1200–1500-luvut) ja Suurmogulien valtakunta (1500–1700-luvut) pitivät orjia. Hienosta arkkitehtuurista tunnetussa suurmogulien valtakunnassa oli satoja tuhansia orjia.^[33]

Osmanien valloittamista Balkanin maista ja Unkarista osa veroista kerättiin orjina. Verokäytäntöä nimitettiin nimellä devshirme. Pääasiallisesti verot koostuivat 7–14-vuotiaista pojista. Myöhempinä vuosisatoina devshirme ulotettiin Kreikkaan ja Unkariin. Devşirme-järjestelmän kautta tulikin suurin osa osmannivaltakunnan hallintovirkamiehistä ja janitsaarijoukkojen taistelijoista, ja joitakin balkanilaisia nousi järjestelmän kautta osmanihovissa merkittäviin asemiin. Osmanien valtakunnan sulttaanin henkivartiokaarti eli janitsaarit koostui yksinomaan kristityistä sotavangeista ja orjista. Nämä joukot muodostettiin 1330-luvulla, ja ne toimivat pitkään osmanien vakituisena armeijana. Janitsaareilla oli voimakas yhteenkuuluvuuden tunne, ja joukot olivat arvostettu ja vaikutusvaltainen ryhmä. Hallinnossa käytettiin myös yleisesti orjia, ja 1700-luvulla valtaosa ”Lähettien koulun” oppilaista oli eurooppalaisia orjia. Suurin osa valtakunnan hallintovirkamiehistöstä ja maaherroista oli kyseisen koulun entisiä oppilaita. Osmanivaltakunnan orjuus lopetettiin 1800-luvulla, janitsaarijoukot hajotettiin 1826.

Katso myös

• Barbareskivaltiot

Lähteet

• Fukuyama, Francis: The Origins of Political Order: From Prehuman Times to the French Revolution. profile books, 2011. ISBN 978-1-84668-257-5.
• Klein, Martin A.: Historical Dictionary of Slavery and Abolition. 2nd edition. Bowman & Littlefield., 2014.
• Korpela, Jukka: Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014. ISBN 978-952-222-590-0.
• Lewis, Bernard: Race and Slavery in the Middle East. Oxford University Press, 1990. ISBN 978-0-19-596283-0. Teoksen verkkoversio.
• Ohlig, Karl-Heinz: Weltreligion Islam. Eine Einführung. Mathias Grünewald Verlag, 2000. ISBN 3-7867-2273-0. (saksaksi)
• Robinson, David: Muslim Societies in African History. Cambridge University Press, 2011 (1. painos 2004). ISBN 978-0-521-53366-9. (englanniksi)
• Webb, Simon: The Forgotten Slave Trade. The White European Slaves of Islam. Pen and Sword Books, 2020. ISBN 978-1-52676-926-8.

Islamilaiset lähteet

• Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik). A Classic Manual of Islamic Sared Law. In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• al-Tabari: The History of al-Tabari, vol. IX, The Last Years of the Prophet. University of New York Press, 1990. Teoksen verkkoversio.
• Ibn Ishaq: The Life of Muhammad. A translation of Ishaq’s sirat rasul Allah with introduction and notes by A. Guillaume. Oxford University Press, 1955. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Ibn Hisham: Profeetta Muhammedin elämäkerta (suom, Jaakko Hämeen-Anttila). Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9.

Viitteet