Siirtokuntien armeija

Siirtokuntien armeija
Toiminnassa	1775–1784
Valtio	Yhdysvallat
Rooli	asevoimat
Koko	Koko sodan aikana värvätyt 231 771 Suurin määrä samaan aikaan 35 000 (1778)[1]
Komentajat
Tunnettuja komentajia	George Washington Horatio Gates Nathanael Greene Philip Schuyler
Infobox OK

Siirtokuntien armeija (engl. Continental Army) oli kolmentoista siirtokunnan luoma armeija Yhdysvaltain vapaussodassa. Päätös armeijan perustamisesta tehtiin toisessa mannermaakongressissa vuonna 1775. Siirtokuntien armeijan ylipäälliköksi valittiin lopulta George Washington. Armeijan toiminta loppui vapaussodan päätyttyä 1783, mutta virallinen päätös sen lopetuksesta tehtiin 1784. Toimittuaan joitakin vuosia Yhdysvaltain legioonana (Legion of United States) sotavoimat muuttuivat Yhdysvaltain armeijaksi vuonna 1796.

Taustat

1700-luvun alkuun mennessä jokaisella Amerikan siirtokunnalla oli oma militiansa intiaanien hyökkäyksiä vastaan. Miliisiyksiköt muodostuivat kaupunkilaisista ja ympäristön farmareista. Ryhmiin valitut johtajat eivät yleensä pystyneet pitämään vapaaehtoisjoukkoja kurissa, eivätkä militian aseistus ja sotataidot olleet vaaditulla tasolla. Yhdysvaltain vapaussodan syttyessä siirtokuntien militia kerättiin taistelemaan oman emomaansa sotaväkeä vastaan. Huhtikuussa 1775 käydyt Lexingtonin ja Concordin taistelut ja niitä seurannut Bostonin piiritys osoittivat, etteivät Uuden Englannin ja muiden siirtokuntien vapaaehtoisyksiköt kyenneet taistelemaan kyllin tehokkaasti ilman yhteistä komentajaa.^[1]

Toukokuussa Philadelphian Pennsylvania State Housessa kokoontunut toinen mannermaakongressi yritti löytää ratkaisun sodan lopettamiseen, mutta ei onnistunut solmimaan rauhaa Britannian kanssa. Tämä johti päätökseen yhdistää Uuden Englannin joukot eteläisempien siirtokuntien sotavoimiin, ja perustaa siirtokuntien armeija. Kongressi hyväksyi päätöksen 14. kesäkuuta 1775. Seuraavana päivänä pidetyn äänestyksen yksimielisellä päätöksella kenraali George Washington valittiin uuden armeijan ylipäälliköksi. Kongressi valitsi myös neljä kenraalimajuria ja kahdeksan prikaatinkenraalia toimimaan Washingtonin alipäälliköinä.^[1]

Siirtokuntien armeijan historia

Perustaminen

Washington saapui Bostoniin 3. heinäkuuta 1755 ja otti komentoonsa kaupunkia piirittävät miliisijoukot. Hän lupasi kongressille hankkivansa 20 000 sotilasta, mutta sai kokoon vain 16 000. Näistä 2 000 todettiin sopimattomiksi palveluun. Upseerit ja miehistö olivat lähes yhtä kokemattomia. Armeijan johdon taitamattomuus tuli esille muun muassa suurten päätösten tekemisessä. Vaikeuksia lisäsivät kongressin valitseman sota-asiain neuvokunnan huonot neuvot ja sotaväen puutteellinen kuri. Sotilaita karkasi päivittäin ja kokonaiset pataljoonat jättivät armeijan heti kun lyhyt palvelusaika päättyi.^[2]

Yhtenä ensimmäisistä töistään Washington pyysi kongressilta lupaa antaa kaapparilaivojen oikeudet aluksille, joiden tehtävänä oli häiritä brittien laivaliikennettä Bostonin lähettyvillä. Laivastoon kuului aluksi kuusi brigantiinia ja kuunaria.^[1]

Pohjoisilla taistelukentillä

Joulukuussa 1775 siirtokuntien armeija kärsi raskaan häviön briteille Quebecin taistelussa. Seuraavana keväällä tilanne muuttui valoisammaksi, kun Washingtonin joukot onnistuivat karkottamaan brittijoukot Bostonista. Saman kesän aikana amerikkalaisjoukkojen sotaonni loppui, sillä kenraali William Howen johtama brittiarmeija otti haltuunsa Long Islandin ja New Yorkin. Washington joukot vetäytyivät New Jerseyhin. Vuoden 1777 taisteluissa siirtokuntien armeija joutui aluksi tappiolle, mutta kesäisen Saratogan voiton jälkeen heidän menestykseensä vapaussodassa alettiin uskoa myös Euroopassa.^[3]

Eteläisillä taistelukentillä

Vuonna 1779 taisteluiden pääpaino siirtyi eteläisille taistelukentille. Englantilaisten saavuttamat edut olivat jääneet pieniksi pohjoisessa, mutta he menestyivät hyvin etelässä. Charlestonin valloitus kesällä 1780 oli heidän tärkein saavutuksensa. Washingtonin paikalle siirtokunnan armeijan johtoon määrätyn kenraali Horatio Gatesin odottamaton häviö Camdenin taistelussa huononsi koko armeijan asemaa, ja sotilaskuri armeijan sisällä löystyi.

Vapaussodan viimeinen suuri sotilasoperaatio oli Yorktownin piiritys syksyllä 1781. Syksyllä 1781 käydyn Yorktownin piirityksen jälkeen Yhdysvaltain voitto vapaussodassa alkoi näyttää varmalta. Brittiarmeija jäi kuitenkin majailemaan New Yorkiin, eikä siirtokuntien armeija päässyt hajaantumaan. Washington oli halukas marssittamaan armeijansa New Yorkiin, mutta ei saanut tukea kongressilta. Saman vuoden aikana siirtokunnat hyväksyivät kauan harkinnassa olleen yhteisen perustuslain, jolle perustettiin yhteinen yleiskongressi.^[4]

Armeijan sisäiset ongelmat

Siirtokunnan armeijan uudeksi ongelmaksi nousi vuonna 1781 hyväksytty perustuslaki, joka teki siirtokunnista liittokunnat. Uuden yleiskongressiksi kutsutun hallituksen toimenkuvaan kuului muun muassa rauhansopimuksen allekirjoittaminen siirtokuntien puolesta. Yksikään siirtokunnista ei ollut halukas parantamaan liittokunnan raha-asioita, vaan oli valmis mieluummin lopettamaan koko armeijan tarpeettomana. Lukuisat sotilaat ja upseerit jäivät ilman palkkojaan ja siirtokuntien painattaman rahan arvo aleni koko ajan. Kurittomuus sotilaiden keskuudessa lisääntyi. Kaiken lisäksi kongressin ja sotilaiden näkemykset palvelusajan pituudesta olivat eriävät.^[5]

Tilanne johti kapinaan, joka puhkesi uudenvuodenpäivänä 1781. Noin tuhat sotilasta otti hallintaansa Washingtonin armeijan talvileirin Morristownin lähellä Pennsylvaniassa. Kapinalliset marssivat Philadelphian kongressitalolle ja vaativat palkkojaan. Washington puuttui asiaan määräämällä kenraalimajuri Anthony Waynen miehineen kukistamaan kapinan. Heti perään syttynyt toinen kapina New Jerseyn rintamalinjalla johti kahden kapinajohtajan teloitukseen ennen kuin tilanne rauhoittui.^[6]

Sotilasvallankumouksen puhkeaminen oli lähellä myös vuotta myöhemmin. Keväällä 1782 Washington sai kirjeen, jossa häntä kehotettiin tekemään lopun armeijaa kohtaan kiittämättömistä "pikku tasavalloista" ja julistamaan itsensä kuninkaaksi.^[7] Washington ei kuitenkaan ollut valmis luopumaan periaatteistaan, joiden vuoksi oli taistellut. Armeijalle antamassaan päiväkäskyssään hän rauhoitti uhkaavan tilanteen tilanteen, ja esti häntä kohtaan suunnitellun salaliiton toteuttamisen.^[8]

Siirtokuntien armeijan lakkauttaminen

Kun brittiläiset kirjoittivat Pariisin rauhan ja evakuoivat New Yorkin, kongressi ja uuden itsenäisen Amerikan kansalaiset eivät halunneet rauhanajan armeijaa. Armeijan miehistö vähennettiin minimiin ja 2. kesäkuuta suurin osa armeijasta lakkautettiin lukuun ottamatta West pointin tykistöä, johon jäi kapteeni ja 55 sotilasta. Kenraali Washington ehdotti sotakorkeakoulun perustamista tulevaisuuden nuorille sotilaille, mutta ajatus toteutettiin vasta 1800-luvulla.^[9] Kun Ohiolaakson intiaanisodat syttyivät 1790-luvun alussa, siirtokuntien armeija korvattiin Yhdysvaltain legioonalla, jonka komentajana toimi vapaussodassa kunnostautunut prikaatinkenraali Anthony Wayne.^[10]

Joukkojen vahvuudet

Yhdysvaltain vapaussodan aikana Siirtokuntien armeijaan pestattiin kaikkiaan 231 771 sotilasta. He eivät kuitenkaan olleet muonavahvuudessa samanaikaisesti. Osa värvättiin kahteen kertaan, osa menehtyi sotavammoihin tai kulkutauteihin ja osa karkasi. Vuoden 1776 lopulla miesten palvelusaikoja pidennettiin. Seuraavan vuoden alussa kongressi tarjosi kuuden dollarin värväysrahan sotilaille, jotka palkkautuivat Kanadaan lähetettävään armeijaan. Kesällä 1777 tarjousta parannettiin. Värvätyt, jotka suostuivat kirjoittamaan koko sodan ajan kestävän palvelusopimuksen, saivat 20 dollarin värväysrahan käteismaksuna, vaatekiintiön ja lupauksen pienestä maapalstasta sodan loputtua.^[11]

Vahvimmillaan siirtokuntien armeija oli loppuvuodesta 1778, jolloin sen miehistövahvuus oli 35 000. Maaliskuussa 1779 tehty armeijan uudelleenorganisointi vähensi vakinaisten rykmenttien määriä ja seuraavina vuosina lukemat putosivat entisestään. Itsenäisten valtioiden miliisivoimia käytettiin vain paikallisissa puolustuksissa ja tilapäisenä tukena vakinaisen armeijan operaatioissa.^[1]

Armeijaan liittymisen taustalla oli monia eri tekijöitä. Osa värväytyi säännöllisen palkan ja muona-annosten takia, osa seikkailunhalusta ja osa halusta taistella maansa itsenäisyyden puolesta. Upseerit olivat lähes poikkeuksetta varakkaampia ja koulutetumpia kuin heidän alaisensa. Joskus tästä oli haittaa, sillä upseerien keskinäinen nokkimisjärjestys ja heidän monet etuoikeutensa sotilaisiin nähden lisäsivät armeijan sisäisä erimielisyyksiä. Monet upseerit, jotka omistivat maatiloja tai liikeyrityksiä käyttivät sotatilaa hyödykseen, ja kasvattivat vaurauttaan. Samalla he pyrkivät huolehtimaan siitä, etteivät joutuisi syytteeseen maanpetoksesta, jos vallankumous päättyisi itsenäisyystaistelijoiden tappioon.^[1] Kesken sodan armeijan kuria kovennettiin uuden sota-artiklan myötä ja tuomioita langetettiin entistä pienemmistä rikkeistä.^[12]

Eurooppalaiset vahvistukset

Siirtokuntien armeijan palveluksessa oli myös ranskalaisia, preussilaisia ja puolalaisia upseereja, jotka Ranskan Yhdysvaltain lähetystö valtuutti palvelemaan Washingtonin joukoissa. Toisinaan heidän taustansa jätettiin tarkastamatta ja osa osoittautui taidoiltaan tai tavoiltaan armeijaan soveltumattomiksi, joskus jopa huijareiksi. Parhaimmillaan nämä upseerit toivat mukanaan paljon uutta tietotaitoa Euroopan sotakentiltä ja lisäsivät omalla panoksellaan merkittävästi armeijan menestystä. Ranskalainen markiisi Gilbert du Motier de La Fayette lainasi jopa omia rahojaan Amerikan vallankumouksen tukemiseksi ja osoitti nerokkuutensa monissa taisteluissa brittijoukkoja vastaan.^[13] Hän sai myös irokeesien liittokunnan oneidat jatkamaan Yhdysvaltain tukemista. Preussilainen Friedrich Wilhelm von Steuben puolestaan opetti armeijalle sen ajan edistyksellisempiä sotataitoja ja sotilaselämän kurinalaisuutta.^[14] Oman erityisosaamisensa toivat myös puolalaiset Tadeusz Kościuszko ja Casimir Pulaski. Kościuszkon pioneeritaidot tekivät hänestä korvaamattoman ja Pulaskin kyvyt hyödyntää ratsuväen käyttöä sotakentillä toivat hänelle tunnustusta "Amerikan ratsuväen isänä".^[15]

Sotatarvikkeiden hankkiminen

Vapaussodan alkaessa siirtokuntien armeija kärsi huomattavasta tarvikepulasta. Sotilailla ei ollut asepukuja ja Bostonin piirityksen aikana vuonna 1775 ampumatarvikkeet olivat lähes loppu. Philadelphialainen William, Morris & Company helpotti tilannetta käymällä laitonta kauppaa Ranskan kanssa. Alkuperäisessä kaupankäynnissä Philadelphiaan laivatut eurooppalaiset ylellisyystuotteet vaihtuivat aselasteihin.^[16] Myös Espanja tuki Yhdysvaltoja lähettämällä itsenäisyystaistelijoille sotatarvikkeita joko suoraan tai ranskalaisten välikäsien kautta. Vuonna 1780 Venäjä, Norja, Sisilia ja Hollanti liittyivät Britanniaa vastustavien passiivista vastarintaa tekevien maiden joukkoon ja lisäsivät siirtokunnan armeijan tarvikemääriä.^[17]

Aseistus

Siirtokuntien armeijan yleisin ase oli rihlaton ja suustaladattava 69–75 kaliiberinen piilukkomusketti. Suosituimmat mallit olivat brittivalmisteinen "Brown Bess" ja ranskalainen "Charleville".^[18] Kongressi antoi luvan myös omien muskettien valmistukseen, mutta tämän aseen suosio jäi vähäiseksi. Kaikki muskettimallit olivat epätarkkoja aseita, joiden kantama oli suhteellisen lyhyt. Useimmat musketit varustettiin pistimillä, joista oli hyötyä lähitaisteluissa. Yhdysvaltain vapaussodan alkuvuosina Benjamin Franklin ehdotti armeijan ampuma-aseiksi jousia ja nuolia muskettien epätarkkuuden vuoksi.^[19] Tarkka-ampujat käyttivät amerikkalaisvalmisteisia Kentucky-kiväärejä, jotka olivat tarkempia ja voimakastehoisempia kuin varsinaiset musketit. Kiväärien haittapuolena oli niiden pitkä latausaika.^[19]

Kenttätykistö näytteli merkittävää osaa monissa Siirtokunnan armeijan käymässä taistelussa. Tykkejä kuljetettiin suuripyöräisillä kärryillä ja yhden tykin käsittelyyn tarvittiin enimmillään jopa 14 sotilasta. Tykinammukset olivat joko kiinteitä kuulia tai räjähtäviä kartesseja. Tykkien kantama vaihteli aseen ja ammuksen mukaan 750–200 metrin välillä.^[20]

Vuonna 1776 siirtokuntien armeija kokeili ensimmäistä sukellusvenettä sotakäyttöön. The Turtle-nimisen vedenalaisen aluksen yritykset räjäyttää brittilaivoja kuitenkin epäonnistuivat ja projektista luovuttiin.^[21]

Lähteet

• Beirne, Logan: Blood of Tyrants. Encounter Books, 2013. ISBN 9781594036408. (englanniksi)
• Fenn, Elizabeth Anne: Pox Americana: The Great Smallpox Epidemic of 1775–82.. New York: Hill and Wang, 2001. ISBN 0-8090-7820-1. (englanniksi)
• Ferling, John: Almost a Miracle. OUP USA, 2009. ISBN 978-0195382921. (englanniksi)
• Lanning, Michael Lee: The American Revolution 100: The People, Battles, and Events of the American War for Independence, Ranked by Their Significanc. Sourcebooks, Inc, 2009. ISBN 978-1402221156. (englanniksi)
• Kivekäs, K.F.: Yrjö Washington. Raittiuskansan kirjapaino, 1916. -.
• Mackesy, Piers: The War for America, 1775–1783. University of Nebraska Press, 1993. ISBN 978-0803281929. (englanniksi)
• Manning, Clarence & Gibson, Hugh: Soldier of Liberty Casimir Pulaski. Literary Licensing LLC, 2013. ISBN 9781494078287. (englanniksi)
• Savas, Theodore & Dameron, David: A Guide To The Battles Of The American Revolution. Savas Beatie, 2010. ISBN 978-1932714944. (englanniksi)

Viitteet

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Siirtokuntien armeija Wikimedia Commonsissa