Alcide De Gasperi

Alcide De Gasperi
Italian pääministeri
10. joulukuuta 1945 – 17. elokuuta 1953
Monarkki Viktor Emanuel III
Umberto II
Presidentti Luigi Einaudi
Enrico De Nicola
Edeltäjä Ferruccio Parri
Seuraaja Giuseppe Pella
Henkilötiedot
Syntynyt3. huhtikuuta 1881
Pieve Tesino, Itävalta-Unkari
Kuollut19. elokuuta 1954 (73 vuotta)
Borgo Valsugana, Italia
ArvonimiJumalan palvelija
Puoliso Francesca Marini
Tiedot
Puolue Italian kristillisdemokraattinen puolue
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ] Näytä Wikidatasta tulevat arvot
Infobox OK

Alcide De Gasperi (3. huhtikuuta 1881 – 19. elokuuta 1954) oli italialainen poliitikko, joka perusti Italian kristillisdemokraattisen puolueen vuonna 1943 ja toimi Italian pääministerinä vuosina 1945–1953.

Elämäkerta

Alcide De Gasperi kasvoi italiankielisellä Trentinon alueella, joka tuolloin kuului Itävalta-Unkarin keisarikuntaan. De Gasperilla ei ollut mahdollisuutta opiskella italialaisessa yliopistossa, joten hän lähti opiskelemaan filologiaa Wieniin. Opiskeluaikanaan De Gasperi osallistui aktiivisesti katolilaisen opiskelijaliikkeen toimintaan. De Gasperi valmistui vuonna 1905 ja palasi kotiseudulleen Trentinoon, missä hän työskenteli La Voce Cattolica -sanomalehden toimittajana. Poliittisen uransa De Gasperi aloitti tultuaan valituksi Trentinon edustajaksi Itävallan parlamenttiin, missä hän toimi italialaisvähemmistön oikeuksien puolesta.[1]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Trentino liitettiin Italiaan, ja De Gasperi siirtyi Italian politiikkaan. Hän oli perustamassa Italian kansanpuoluetta (Partito Popolare Italiano, PPI) vuonna 1919 ja oli sen edustajana Italian parlamentissa vuodesta 1921 lähtien.[1]

Vuonna 1925 alkanut Benito Mussolinin fasistinen diktatuuri merkitsi myös De Gasperille vaikeita aikoja. Vuonna 1927 hänet tuomittiin poliittisista syistä neljäksi vuodeksi vankilaan. De Gasperilla oli kuitenkin vaikutusvaltaisia ystäviä katolisessa kirkossa, ja näiden yhteyksien ansiosta hän pääsi vapaaksi 16 kuukauden vankeuden jälkeen. Vuonna 1931 De Gasperi meni töihin Vatikaanin kirjastoon.

Mussolinin kukistuttua 1943 ja Italian aloitettua irtautuminen toisesta maailmansodasta De Gasperi palasi takaisin politiikkaan, tällä kertaa uuden kristillisdemokraattisen puolueen edustajana. Hän toimi vuonna 1944 ulkoministerinä ja vuodesta 1945 pääministerinä kaikkiaan seitsemän hallituksen johdossa. De Gasperin johdolla Italialle säädettiin uusi tasavaltalainen perustuslaki. Lisäksi hän pyrki vahvistamaan demokratiaa ja markkinataloutta suuntautumalla ulkopolitiikassaan länteen. Italia liittyikin sotilasliitto Natoon jo sen perustamisvuonna 1949. De Gasperi sopi 1947 Yhdysvaltojen kanssa siitä että Italia saisi 100 miljoonan dollarin hätäapulainan jos vastapalveluksena sosialistit ja kommunistit pidettäisiin poissa Italian hallituksista, tilanne joka Italian liityttyä Natoon jäi kommunistien osalta pysyväksi yli 40 vuoden ajan.[2]

De Gasperin hallitus erosi 12. tammikuuta 1950. Hän muodosti uuden kuudennen hallituksensa 27. tammikuuta.[3]

De Gasperi oli eurooppalaisen yhteistyön kannattaja, ja häntä voidaan pitää Robert Schumanin ja Konrad Adenauerin ohella Euroopan unionin henkisenä isänä.[4] Hän sai vuonna 1952 Karlspreis-palkinnon, tunnustukseksi työstään Euroopan rauhan hyväksi.[5]

De Gasperi ehti vuonna 1954 toimia lyhyen aikaa puheenjohtajana Euroopan hiili- ja teräsyhteisön yleiskokouksessa, joka on Euroopan parlamentin historiallinen edeltäjä.[4]

Lähteet

  1. ↑ a b Alcide De Gasperi: an inspired mediator for democracy and freedom in Europe (PDF) europa.eu. Euroopan komissio. Viitattu 11.1.2016. (englanniksi)
  2. ↑ Balboni, P. E. & Santipolo, M.: Profilo di Storia Italiana Per Stranieri, s. 103. Guerra Edizioni, Perugia, 2004 (2003), 2. p.. (italiaksi)
  3. ↑ Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 12. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  4. ↑ a b Alcide De Gasperi: an inspired mediator for democracy and freedom in Europe The Founding Fathers of the EU. Euroopan komissio. Arkistoitu 15.6.2018. Viitattu 9.6.2018.
  5. ↑ Charlemagne Prize Laureate 1952 Alcide de Gasperi Karlspreis. Viitattu 9.6.2018. (englanniksi) (saksaksi) (hollanniksi) (ranskaksi)

Aiheesta muualla

  • Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Alcide De Gasperi Wikimedia Commonsissa
  • n
  • k
  • m
Yleiskokous: 1952–1958
Parlamentin yleiskokous: 1958–1962
Euroopan parlamentti (nimitetty): 1962–1979
Euroopan parlamentti (valittu): 1979–
1950–1975

1950 Richard Coudenhove-Kalergi · 1951 Hendrik Brugmans · 1952 Alcide De Gasperi · 1953 Jean Monnet · 1954 Konrad Adenauer · 1956 Winston Churchill · 1957 Paul-Henri Spaak · 1958 Robert Schuman · 1959 George Marshall · 1960 Joseph Bech · 1961 Walter Hallstein · 1963 Edward Heath · 1964 Antonio Segni · 1966 Jens Otto Krag · 1967 Joseph Luns · 1969 Euroopan komissio · 1970 François Seydoux de Clausonne · 1972 Roy Jenkins · 1973 Salvador de Madariaga

1976–2000

1976 Leo Tindemans · 1977 Walter Scheel · 1978 Konstantínos Karamanlís · 1979 Emilio Colombo · 1981 Simone Veil · 1982 kuningas Juan Carlos I · 1984 Karl Carstens · 1986 Luxemburgin kansa · 1987 Henry Kissinger · 1988 François Mitterrand, Helmut Kohl · 1989 Veli Roger (Taizé-yhteisö) · 1990 Gyula Horn · 1991 Václav Havel · 1992 Jacques Delors · 1993 Felipe González · 1994 Gro Harlem Brundtland · 1995 Franz Vranitzky · 1996 kuningatar Beatrix · 1997 Roman Herzog · 1998 Bronisław Geremek · 1999 Tony Blair · 2000 Bill Clinton

2001–

2001 György Konrád · 2002 Euro-valuutta · 2003 Valéry Giscard d’Estaing · 2004 Pat Cox, paavi Johannes Paavali II (erikoispalkinto) · 2005 Carlo Azeglio Ciampi · 2006 Jean-Claude Juncker · 2007 Javier Solana · 2008 Angela Merkel · 2009 Andrea Riccardi · 2010 Donald Tusk · 2011 Jean-Claude Trichet · 2012 Wolfgang Schäuble · 2013 Dalia Grybauskaitė · 2014 Herman Van Rompuy · 2015 Martin Schulz · 2016 paavi Franciscus · 2017 Timothy Garton Ash · 2018 Emmanuel Macron · 2019 António Guterres · 2020 Klaus Johannis · 2022 Svjatlana Tsih’anouskaja, Maryja Kalesnikava, Veronika Tsapkala

  • n
  • k
  • m
Kuningaskunta
(1861–1946)
Cavour – Ricasoli – Rattazzi – Farini – Minghetti – La Marmora – Ricasoli – Rattazzi – Menabrea – Lanza – Minghetti – Depretis – Cairoli – Depretis – Cairoli – Depretis – Crispi – di Rudinì – Giolitti – Crispi – di Rudinì – Pelloux – Saracco – Zanardelli – Giolitti – Tittoni – Fortis – Sonnino – Giolitti – Sonnino – Luzzatti – Giolitti – Salandra – Boselli – Orlando – Nitti – Giolitti – Bonomi – Facta – Mussolini – Badoglio – Bonomi – Parri – De Gasperi
Tasavalta
(1946–)
De Gasperi – Pella – Fanfani – Scelba – Segni – Zoli – Fanfani – Segni – Tambroni – Fanfani – Leone – Moro – Leone – Rumor – Colombo – Andreotti – Rumor – Moro – Andreotti – Cossiga – Forlani – Spadolini – Fanfani – Craxi – Fanfani – Goria – De Mita – Andreotti – Amato – Ciampi – Berlusconi – Dini – Prodi – D’Alema – Amato – Berlusconi – Prodi – Berlusconi – Monti – Letta – Renzi – Gentiloni – Conte – Draghi – Meloni
Auktoriteettitunnisteet Muokkaa Wikidatassa
Kansainväliset
  • FAST
  • ISNI
  • VIAF
Kansalliset
  • Norja
  • Espanja
    • 2
  • Ranska
  • BnF data
  • Katalonia
  • Saksa
  • Italia
  • Israel
  • Yhdysvallat
  • Japani
  • Tšekki
  • Australia
  • Kreikka
  • Alankomaat
  • Puola
  • Vatikaani
Tieteilijät
  • CiNii
Henkilöt
  • Dizionario Biografico degli Italiani
  • Deutsche Biographie
  • Trove
Muut
  • NARA
  • SNAC
  • IdRef