Seksuaalimoraali

Seksuaalimoraali tai sukupuolimoraali[1] tarkoittaa ihmisen seksuaaliseen käyttäytymiseen liittyvien tapojen ja niiden sääntelyn muodostamaa kokonaisuutta tarkasteltuna yleisenä arvona, yhteisöjen tai yksilöiden kannalta. Seksuaalimoraalin tarkasteluun voi liittyä pyrkimyksiä kuvailla tai säädellä käyttäytymistä, joka on promiskuiteettia. Tässä artikkelissa tarkastelu rajataan enimmäkseen länsimaiseen kulttuuripiiriin.

Seksuaalimoraali hallitsemisen keinona

Moraalinvartijat työssään. Jehan Georges Vibertin satiirinen maalaus The Committee on Moral Books.

Seksuaalisuuteen liitetty häpeä, joka kristinuskossa palautuu syntiinlankeemuskertomukseen saakka, voi toimia autoritaarisen yhteisön jäsenten hallitsemisen keinona. Sulkeutuneessa yhteisössä sen omat seksuaalinormit, perustuivatpa ne seksikielteisyyteen, seksuaalisuuden ylikorostamiseen tai esimerkiksi ehkäisykieltoon, saadaan näyttäytymään normaaleina tekemällä niistä olennainen osa yhteisön ja ulkomaailman välistä rajanvetoa.[2]

Seksuaalimoraalin rakenteita ja arkipäivää antiikin Kreikassa

Kurtisaani ja asiakas kreikkalaisessa amforassa, 460-450 eaa.

Foucault'n (1998) mukaan antiikin seksuaalimoraalin jäsennyksessä naiset objektivoitiin opastamisen ja määräysvallan kohteiksi ja heille asetettiin rajoituksia. Toisaalta seksuaalimoraali rakennettiin nimenomaan vapaita miehiä varten.[3] Moraalikeskustelun rinnalla antiikin Kreikassa vallitsi monivivahteinen seksuaalikäyttäytymisen järjestelmä. Vapaiden miesten näkökulmasta tilanne ilmaistiin 300-luvulla eaa. vaikuttaneen puhuja Demonstheneen nimiin kirjattuna: ”Meillä on kurtisaanit ilonpitoon, jalkavaimot saadaksemme jokapäiväisen huolenpitomme ja aviopuolisot, jotta saisimme laillisia lapsia; he ovat myös kotimme uskollisia vartijoita.”[4]

Edellisestä pseudo-Demonsthenes-lainauksesta puuttuva aikuisten vapaiden miesten ja poikien suhde, ”poikarakkaus”, voidaan nähdä antiikin Kreikassa yleisesti hyväksyttynä, useiden laitosten, vaikkapa koulun ja armeijan tukemana käytäntönä. Samalla se oli myös yhteisössä jännitteitä luova ja tarkkailunalainen asia. Eräitä muotoja, kuten kynaidoksien eli poikaprostituoitujen palveluksiin turvautumista, saatettiin halveksia. Foucault toteaa, että antiikin poikarakkauteen liittynyt moraali ei pelkisty yksinkertaisiksi periaatteiksi, vaan sitä voidaan luonnehtia monimutkaisesti toisiinsa liittyvien arvostusten verkkona.[5]

Kristilliset ihanteet

Juutalaisuuden ja katolisen kirkon sekä myöhempien kristillisten kirkkokuntien suhtautuminen homoseksuaalisiin tekoihin ei tule pyhistä kirjoituksista, vaan stoalaisuuden filosofiasta. Homoseksuaalisissa teoissa kuten myös itsetyydytyksessä siemen menee hukkaan, mutta sitäkin suurempi on sen merkitys, että stoalaisilla oli vahva näkemys siitä että ihmisellä on voima hillitä itsensä ja että on tavoiteltava mielenrauhan saavuttamista tällä tavalla. Esimerkiksi Musonius Rufus on argumentoinut, että ihmisen tulee suojella itseään seksuaalisilta kiusauksilta ja seksuaaliselta liiallisuudelta. Stoalaiset asettivat seksuaaliset teot laajempaan ihmiselämän merkitykseen, jossa seksuaaliset teot voivat olla moraalisia vain kun niitä käytetään lisääntymiseen. Varhaiset kristilliset teologit omaksuivat tämän stoalaisten näkemyksen ja keisari Augustinuksen aikaan seksi lisääntymismielessä oli ainoa normaali seksi.[6]

Kristillisen sukupuolielämän ihanteet tiivisti kirjalliseen muotoon tiettävästi ensimmäisenä aleksandrialaisessa pappiskoulussa opettanut Klemens Aleksandrialainen (noin 150 – noin 215) teoksessa Opettaja (Paedagogus) noin vuonna 198. Sukupuolielämän katsottiin olevan sopivaa yksiavioisessa aviosuhteessa ja vain lisääntymistarkoituksessa. Pidättäytymistä ihannoitiin ja homoseksuaalisuus tuomittiin.[7][8] Joidenkin seksuaalisten tekojen pitäminen häpeällisenä ja niiden sanktiointi voidaan historiallisesti nähdä yhteiskunnan haluna jatkuvuutensa varjelemiseen: yhteisö on halunnut julkisesti suojautua sellaiselta seksuaalisuudelta, joka ei tuota oikeanlaisia raskauksia.[9]

Foucault (1998) korostaa teoksensa Seksuaalisuuden historian osassa Nautintojen käyttö, että vaikka edellä lyhyesti luonnehdittu kristillisen sukupuolielämän ihannekaava vaikuttaa samankaltaiselta antiikin moraalipohdintojen kanssa, näiden välillä ei ole suoraa jatkumoa.[10] Kyse on hänen mukaansa pikemminkin siitä, että molempia yhdistävät kokemisen alueet, joilla pelon, itsensä hallitsemisen ja pidättyvyyden ihanteiden, sekä sukupuolten erottumisen teemoja kerta toisensa jälkeen tulkitaan.[11]

Keskiajan seksuaalimoraali

Länsimaisen seksuaalimoraalin käsitteellisessä määrittelyssä olennaisessa roolissa on ollut Aristoteleen ajattelussa keskeinen ajatus toimintaan sisältyvästä teleologisesta luonnonmukaisuudesta.[12] Tältä pohjalta määriteltiin myös seksuaaliselle toiminnalle hyväksytty ”luonto”, jonka avulla rajattiin sallitun eli luonnollisen toiminnan alue ja kuvattiin muu luonnottomaksi.[13]

Keskiaikaisessa seksuaalimoraalin tarkastelussa kohtasivat raamatullinen 1. Mooseksen kirjan luomiskertomuksen velvoite ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne” (1. Moos. 1:28) , joka teki sukupuolielämästä välttämätöntä, luonnonmukaista, ja toisaalta sukupuolitoimintojen nautinnollisuuden mahdollisesti tuottama houkutus syntiin.[14] Avioliiton tehtäviä oli liittää sukuja yhteen ja varmistaa etenkin miespuolisten jälkeläisten tuottaminen omaisuuden laillisiksi perijöiksi. Tämä ei kuitenkaan tehnyt rakkausavioliittoja tai vähintään niistä unelmointia merkityksettömiksi.[15]

Keskiaikaisessa miesten ja yhteiskunnallisten laitosten suhtautumisessa naisiin ilmenee laaja kirjo halventavasta ja naisvihamielisestä myönteisyyteen, ihannointiin ja suoranaiseen naiseuden palvontaan saakka.[16] Myös oppineiden naisten suhtautuminen omaan sukupuoleensa myötäili vanhoillisia, hierarkkisia ajatusmalleja.[17] Osa naisista saavutti erityisaseman uskonnollisina julistajina, kokiessaan saaneensa Jumalalta velvoituksen kertoa mystisistä kokemuksistaan toimien näin erityislaatuisina opettajina, arvovaltaisina profeettoina ja mystikoina.[18]

Myöhäiskeskiaika: mustasta surmasta uskonpuhdistukseen

Franz Xaver Winterhalter, Decamerone, 1837.

Myöhäiskeskiajalle ominainen väestöllinen ilmiö Euroopassa oli kaupungistuminen, johon liittyi eri tarkoituksiin perustettujen kiltojen ja niihin liittyvän tapakulttuurin merkityksen kasvu.[19]

Myöhäiskeskiaika sijoittuu karkeasti ruttoepidemia mustan surman (1347–1352) ja protestanttisten kirkkojen synnyn väliseen aikaan.[20] Mustaa surmaa pidettiin Jumalan rangaistuksena tai Saatanan aikaansaannoksena. Ensin mainittu selitys sai liikkeelle ruoskijakulkueita, jotka saattoivat osaltaan edistää ruton leviämistä. Toinen ajankohdan hurmoksellinen ryhmäilmiö oli toisinaan seksuaalisen luonteen saanut pakonomainen ryhmäliikehtiminen, niin sanottu Vituksen tanssi.[21]

Mustan surman aikaan ajoittuu ja sitä käyttää kehyskertomuksenaan Giovanni Boccaccion kertomuskokoelma Decamerone. Eräissä Decameronen tarinoissa on sukupuolimoraaliin liittyviä ja perinteisiä käsityksiä haastavia juonielementtejä.

Ruusuromaani.

Huizinga toteaa 1400- ja 1500-lukujen Ranskan ja Alankomaiden kulttuurihistoriassaan Keskiajan syksy, että myöhäiskeskiaikaa luonnehti ”valtava intohimo”. Alempien yhteiskunnan kerrosten ”hillittömyyttä taltutti” kirkko, kun taas aatelisto hillitsi itse itseään luomalla mutkikkaan kirjallisuuden, muodin ja seurustelutapojen muodostaman rakkauselämän sääntelyjärjestelmän.[22] Sen eräs kiteytymä ja tietolähde oli 1200-luvulla syntynyt Ruusuromaani.

Reformaatio

Katolisen kirkon arvostelu synnytti protestanttiset kirkot. Yksi osa arvostelua oli käsitys paavin ja papiston sekä munkkien ja nunnien seksuaalimoraalin heikkoudesta. Kirkko, kuri ja koulutus -kirjan (2004) kirjoittajat luonnehtivat tätä stereotypiaa dekameroniaaniseksi, viitaten Decameronen ja muiden satiiristen tekstien, kuten Carmina Buranan ja Canterburyn tarinoiden merkitykseen tietynlaisen kuvan muodostajana.[23]

Luostareissa vallinnutta seksuaalimoraalia on tarkasteltu selibaattilupauksen noudattamisen tai rikkomisen näkökulmasta, ottaen huomioon sen, ettei luostarielämä välttämättä ollut asianomaisen oma valinta. Nunnat saattoivat viettää luostarilupauksen antamisen jälkeisen elämänsä luostarin muurien sisäpuolella, kun taas munkkien palvelustehtävät veivät heidät useammin luostarin ulkopuolelle ja saattoivat tekemisiin ulkopuolisten, myös vastakkaisen sukupuolen edustajien, kanssa. Selibaattimääräykset koskivat edellä mainittujen ohella ylemmän pappisvihkimyksen vastaanottaneita: presbyteerejä, diakoneja ja subdiakoneja.[24]

Sukupuolisuhde merkitsi paljastuessaan munkin tai nunnan ekskommunikaatiota, sulkemista sakramenttien ulkopuolelle, josta vapautui synninpäästöllä. Synninpäästöä koskivat kuitenkin rajoitukset siten, että vakaviin rikkomuksiin sitä oli haettava rovastin, piispan tai luostarin johtajan sijasta jopa paavinistuimen hallinnosta eli Rooman kuuriasta asti.[24] Suhde saattoi tulla tietoon luostarin ulkopuolelle vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun munkin tai nunnan poika anoi oikeutta ryhtyä papiksi, erivapautta aviottomasta syntyperästään.[25] Paavi Pius II:n kaudella (1458–1464) seitsemän prosenttia erivapauspäätöksistä liittyi luostariväen lapsiin. Munkki-isiä tuli tältä kaudelta esille noin tuhat, joista viidennes apotteja tai prioreja ja noin 40 prosenttia kierteleviä kerjäläismunkkeja.[26]

Reformaatio merkitsi luostarien aseman merkittävää muutosta. Avioliiton pyhyyden korostuminen Martti Lutherin opetuksessa tarkoitti paitsi avioliiton avautumista, jopa avioitumisvelvoitetta, papeille, myös luostarien erityislaatuisen aseman ja yhteisöllisyyden kaventumista. Luostari oli ollut monelle naiselle avioliiton vaihtoehto, joka oli tarjonnut uskonnollisen vakaumuksen toteuttamisen ja toimeentulon ohella mahdollisuuden itsensä kehittämiseen tiiviin naisyhteisön jäsenenä.[27] Pappeudesta poissuljetuille naisille aiemmin mahdollistunut, usein juuri luostariympäristössä toteutunut, profeetan, näkijän ja julistajan tiekin sulkeutui ja puheoikeus uskonnollisissa asioissa kaventui.[28] Monet nunnaluostarit vastustivatkin reformaatiota.[27]

Reformaation yhteydessä muodostuneisiin reformistisiin suuntauksiin ja kirkkokuntiin, erityisesti kalvinilaisuuteen, on liitetty seksuaalikielteisyyden ajatus. Toisaalta osa radikaaleimmista reformaattoreista, kuten Jan Mathjis ja Jan van Leiden, jopa harjoitti moniavioisuutta.[29]

Valistusaika

1700-luvulla alkanut valistusaika sisältää niin keskiajalta periytyviä kuin 1800-lukua ennakoiviakin aineksia.[30] Keskiajan peruja oleva säätyrakenne piti yllä yhteiskunnan jakautuneisuutta huolimatta varallisuuden lisääntymisestä, joka näkyi etenkin porvariston merkityksen kasvuna.[31] Aatelin painottamat perinteiset hyveet liittyivät aseman säilyttämiseen ulkoisia muotoja ja säätykunniaa vaalimalla. Porvarissääty puolestaan painotti talouden ja moraalin hallintaa keskeisinä arvoinaan, omana ”säädyllisyytenään”. Mahdollisuuksien salliessa voitiin omaan säätyyn kiinnittymisen sijasta tavoitella aatelisarvoja. Vastaavasti osa aatelisista ”porvarillistui” alkamalla harjoittaa perityn omaisuutensa turvin kauppaa ja teollisuutta säätykunniansa kustannuksella.[32]

Alemman porvariston, kuten käsityöläisten, elämänkaaressa saattoivat seksuaalimoraali ja ammatillinen eteneminen kohdata niin sanotussa konservointikäytännössä: kisälli voi saada mestarinsa liikkeen jatkaakseen sitoutumalla menemään naimisiin hänen leskensä kanssa.[33] Konservointia sovellettiin myös papinvirkoihin.

Cicisbeo

Cicisbeo. Luigi Ponelaton maalaus (1790).

Seksuaalimoraalin rakenteiden monimuotoisuutta kuvaa rokokoon aikakaudella 1700–1800-luvuilla useissa Manner-Euroopan maissa tunnettu seurapiirinaisen julkisen rakastajan instituutio, jota italiaksi kutsutaan nimellä cicisbeo. Cicisbeo, ranskaksi chevalier servant (”kavaljeeri-palvelija”) seurasi emäntäänsä eri sosiaalisiin tilaisuuksiin tätä palvellen ja saattoi esiintyä niissä tämän aviomiehen rinnalla.[34]

Ranskan suuri vallankumous 1789

Ranskan suuri vallankumous ilmensi toisaalta aatelin ja Ludvig XVI:n välistä valtataistelua ja toisaalta kolmannen säädyn alistettua asemaa etuoikeutettujen säätyjen vaikutusvaltaa ja etuoikeuksia vastaan.[35] Vallankumouksen symboleita ovat tunnuslause "Vapaus, veljeys ja tasa-arvo" sekä Liberté- ja Marianne-naishahmot. Jälkimmäisten eräänlaiseksi vastakohdaksi on toisinaan asetettu kuningatar Marie-Antoinette. Jakobiinit hyökkäsivät Marie-Antoinettea vastaan myös poliittisen pornografian keinoin käyttäen häntä hyväkseen heikentääkseen naisten yhteiskunnallisen osallistumisen mahdollisuuksia.[36] Hänen aikalaisensa, englantilainen kirjailija Mary Robinson (1757–1800) puolestaan ylisti tuotannossaan Marie-Antoinettea kyvystä yhdistää miehisiä ja naisellisia piirteitä poliittisesti sitoutuneessa androgyynisessa hahmossa.[37]

Viktoriaaninen aika

Piirros vuodelta 1854: jos nainen nostaa helmojaan suojatakseen niitä kuraantumasta, miehet saattavat nähdä säädyttömän vilauksen hänen nilkoistaan, jotka muuten olivat maahan ulottuvan hameen suojissa.

Kuningatar Viktorian pitkästä kaudesta (1837–1901) Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijana nimensä saanut viktoriaaninen aikakausi yhdistetään usein ahdasmielisyyteen ja erityisen voimakkaaseen seksikielteisyyteen.[38] Foucault'n mukaan aikakauden jäljet ovat pitkät: ”Tuon kuninkaallisen hurskastelijan kuva on koko seksuaalisuutemme vaakunassa pidättyvänä, mykkänä ja tekopyhänä.”[39] Toisaalta kuningatar Viktoria teki omasta onnellisesta avioliitostaan vääriä yleistyksiä julistaen avioliiton ainoaksi luvalliseksi seksuaalisen kanssakäymisen muodoksi. Hänellä oli rakkausavioliitto Albertin kanssa, kun taas kansan parissa liitot olivat useimmiten järjestettyjä.[40]

Jälkimaailmalle liki myyttisen siveän kuvan jättäneessä saarivaltakunnassa kukoisti samaan aikaan runsas, vaikkakin peitelty erotiikan kulttuuri. Heteroseksuaalinen ruoskimisfantasia oli hyvin yleinen fantasian tyyppi viktoriaanisen ajan miehillä.[41] Tämän alakulttuurin edustaja oli esimerkiksi lontoolaisen yläluokalle suunnatun ruoskintaan erikoistuneen bordellin johtajatar Theresa Berkley, Berkley Horseksi kutsutun piiskaustelineen keksijä.[42][43]

Siveellisyyskäsitteiden murros ja kehkeytyvä Suomi

Sääty-yhteiskunnan rakenne alkoi 1800-luvun jälkipuoliskolla vähitellen järkkyä myös Suomen suuriruhtinaskunnassa. Vapaamielisemmän ajattelun virtaukset tasa-arvoisuuden vaatimuksineen alkoivat saada tilaa niin elinkeinoissa kuin sukupuolten välisissä suhteissakin.[44] Säätyjakoon ja alamaisuuteen perustuvan yhteiskunnan tilalle alkoi kehittyä kansalaisyhteiskunta, jonka jäsenille tarvittiin välineitä mies- ja naiskansalaisina toimimiseen. Tässä keskeinen keino oli koulutuksen laajentaminen aikaisemmasta, kirkon tarpeita palvelleesta instituutiosta yleisempään kansansivistykseen.[45] Myös arvoista, kuten siveellisyydestä, keskustelemiseen tarvittiin uusia edellytyksiä. 1800-luvun lopun ilmaisutapana oli tarkastella ”päivän yhteiskunnallisia kysymyksiä”. ”Työväenkysymyksen” ja ”torpparikysymyksen” rinnalla tarkasteltiin siis myös ”siveellisyyskysymystä”.[46] J. V. Snellmanin ajatusten vahvasti vaikuttamassa keskustelussa siveellisyys määriteltiin monitasoisesti velvollisuuksina perhettä, työtä ja valtiota kohtaan. Palkintona siveellisestä ponnistelusta oli onni elämässä.[47]

Ohjesääntöinen prostituutiojärjestelmä

Siveellisyyskäsitteitä uudelleen jäsentävän keskustelun yhtenä rakenteellisena taustatekijänä oli Suomen suuriruhtinaskunnassakin voimassa ollut, alkujaan kupan torjumiseksi Napoleonin Ranskassa luotu niin sanottu valtiollinen tarkastusjärjestelmä, joka mahdollisti säännellyn prostituution harjoittamisen. Järjestelmässä poliisin ”tarkastusnaisiksi” rekisteröimät velvoitettiin ohjesääntöisyyslain nojalla tiheästi toistuviin sukupuolitautitarkastuksiin. Naisia alentavan ja välillisesti prostituutiota ylläpitävän järjestelmän lakkauttamista vaativat naisasiajärjestöt kansainvälisesti.[48] Tarkastusjärjestelmä tuotti tietoa prostituution laajuudesta ja ilmenemismuodoista. Prostituution merkittävyyttä kaupunkielämässä kuvaa, että Häkkisen (1995) mukaan 1800-luvun tilastojen huippuvuosina noin joka sadas helsinkiläinen oli tarkastusnainen eli rekisteröity ilotyttö.[49] Tämä luonnollisesti antoi pontta erityisesti naisjärjestöjen pyrkimyksille nostaa aihetta keskusteluun.

1800-luvun jälkipuolisko: uusia käsitteitä ja uusia keskustelijoita

Aiemmin julkisessa keskustelussa pitkälti vaiettujen aihepiirien avoimempaan käsittelyyn tarvittiin myös uusia käsitteitä ja asenteita. Aiemmin valtiollisesti sävyttynyt siveellisyyden käsite alkoi nyt kytkeytyä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Esimerkiksi aatelissäätyä edustanut filosofian professori Thiodolf Rein (1838–1919) oli avainpaikoilla sukupuolimoraalin alkaessa nousta keskusteluun uudella tavalla. Hänen mielestään sukupuolisuhteiden julkinen käsitteleminen, niistä vaikenemisen sijaan, oli omiaan heikentämään ”järkevää” häpeäntunnetta, joka niihin tuli luonnonviettien hillitsemiseksi liittyä. ”Säädyllinen” ulkoinen esiintyminen oli tarpeellinen ”siveyden suoja”, mutta ei sen tae.[50]

Reiniin nähden hyvin erilaista asemaa keskustelussa edusti Hanna Ongelin (1848–1893). Senaatissa puhtaaksikirjoittajana työskennellyt Ongelin syytti julkaisemissaan kirjoituksissa suorasukaisesti naisjärjestöjä kaksinaismoralismista, hyvän omantunnon hankkimisesta hyväntekeväisyystyöllä. Hänen mukaansa näin ”syöpäkasvainta hoidetaan laastarilapulla”. Prostituution syynä eivät olleet ilotytöiksi ajautuvat työläisnaiset ja piiat, vaan näiden palveluita käyttävät miehet.[51]

Saksalainen seksologi Max Gruber ilmensi ja muotoili Ongelinin arvosteleman kaksinaismoraalin 1920-luvulla sanomalla, että naisten siveys on ”korkeinta kansallista omaisuutta” taatessaan sen, että miehet todella ovat kasvattamiensa lasten isiä. Kansakunnan hyvinvointi riippui Gruberin mukaan tästä luottamuksesta. Seksuaalisten vapauksien sallimisella naisille olisi siten paljon vakavammat seuraukset kuin miesten vastaavilla vapauksilla.[52]

Sotien poikkeusolot ja seksuaalimoraali

Yhteiskuntien normaalitilaan verrattuna pitkälti omalakisina ilmiöinä sodat synnyttävät poikkeuksellisia olosuhteita myös ihmissuhteiden ja seksuaalimoraalin kannalta.

Suomen sisällissota

Suomen sisällissodassa vastapuoli luokiteltiin sukupuolesta ja iästä riippumatta joko valkoisiksi (”lahtareiksi”) tai punaisiksi (”punikeiksi”). Molemmilla puolilla naisia toimi sairaanhoidon ja huollon tehtävissä.[53] Erityisesti valkoisten viholliskuvan retoriikkaan kuuluivat epäilyt vastapuolen hoitohenkilöstön työnkuvan ja moraalin laadusta.[54] Myös aseelliseen toimintaan kiinnostusta ilmaistiin naisten keskuudessa kummallakin puolella.

Hilja Eskelinen punaisten Viipurin naiskomppaniasta.
Verna Erikson, valkoisten patruunankantaja Helsingistä.

Hallituksen joukkojen ylipäällikkö Mannerheim kiirehti tuoreeltaan torjumaan paikallisesti esiintynyttä kiinnostusta naisten aseellisten osastojen perustamiseen. Aikeet torjuttiin myös lehdistössä korostamalla naisten perinteistä roolia ”hyvinä hengettärinä” tai vetoamalla puuttuvaan koulutukseen.[55] Suomen työväen pääneuvoston vastaavan kielteisen linjauksen tullessa 2. maaliskuuta 1918 ainakin Helsingissä ja Viipurissa oli jo aseellisia naisten kaarteja. Perustetut yksiköt päätettiin säilyttää.[56] Yli 2 000 naista taistelikin kansanvaltuuskunnan joukoissa.[57]

Valkoisten aikalaiskuvauksissa ja myöhemmässäkin niin sanotussa vapaussotakirjallisuudessa toistuva erityinen teema on punaisten puolella toimineiden aseellisten tai sellaisiksi kuviteltujen naisten tuomitseminen tapojen, kuten pitkien housujen käytön, ja moraalin kannalta. 5. Mooseksen kirja (22:5) tuomitsee toiselle sukupuolelle ominaiseen asuun pukeutumisen. Tämän raamatunkohdan nojalla syytettiin myös 1400-luvun Jeanne d’Arcia.[58] Naisten housujenkäyttö on Siltalan (2009) mukaan sisällissodan aikana ja jälkiselvittelyissä mielletty kategoriavirheeksi, joka oikeuttaa rikosepäilyn. Housujen käyttö on voinut aiheuttaa vangitsemisen ja siihen on kiinnitetty erityistä huomiota esimerkiksi kuulusteluasiakirjoissa. Yksittäisissä tapauksissa housuasu on voinut koventaa rangaistusta, mutta ei ole yksinään johtanut teloitukseen. Sitä, oliko pukeutuminen vaikuttanut tuomioon alemmissa oikeusasteissa, pohdittiin myöhemmin sotaylioikeudessa.[59]

Talvi- ja jatkosota

Yhteiskunnan jakautuessa sodan olosuhteissa rintamaan ja kotirintamaan naisille asetettiin velvoitteita sekä täydentää miesten puuttuvaa työpanosta että luoda moraalisia edellytyksiä sodasta selviytymiselle, olla ”kansakunnan moraalinen selkäranka”.[60] Tätä selkärankaa tuettiin sodanaikaisella julkisten tanssitilaisuuksien kiellolla, jota puolestaan uhmasivat nuoria toistensa seuraan vetäneet nurkkatanssit. Sotilaiden keskuudessa liikkui huhuja ruokaan lisättävästä, sukupuoliviettiä vähentävästä aineesta, ”jarrusta”.[61]

Lottien korkeaa moraalia korostettiin. Sitä symboloi epäkäytännöllisen siveäksi osoittautunut lottapuvun helman pituus 25 cm maasta, mikä myöhemmin tingittiin puvun käyttäjien vaatimuksesta 30:een senttiin.[62] Mikäli lotan seurustelusuhde näytti johtavan avioliittoon, sitä ei tuomittu.[60]

Sodan oloissa kansallisuusrajojen ja erityisesti sodan osapuolirajan yli solmitut suhteet ja niistä syntyneiden lasten vaikea asema ovat tulleet avoimempaan keskusteluun vasta 2000-luvulta lähtien.[63][64][65]

Vastakohtana korkean moraalin ihanteille puhuttiin käytöstapojen raaistumisesta sodan oloissa.[60] Suomalaisesta sodanaikaisesta oikeudenkäyntiaineistosta tunnetaan sekä tapaus, jossa lomalle tullut aviomies surmasi kotoaan tapaamansa toisen miehen, että tapaus, jossa aviomiehen yllätyksen varalta aseistautunut rakastaja surmasi riidan päätteeksi kumppaninaan olleen aviovaimon.[66]

Pariisi 1944

Häväistyjä kollaboraattoreita.

Pariisin vapauduttua saksalaismiehityksestä kaupungissa koettiin ranskalaisnaisten ja liittoutuneiden sotilaiden vilkasta ja vapaamielistä seksuaalista kanssakäymistä. Kirkollisten piirien taholta Pariisin nuorille naisille annettiin varoituksia kunnian tahraamisesta vapautumisen riemuun: ”Älkää luopuko viattomuudestanne vapautuksen nostattamassa huumassa. Ajatelkaa tulevaa perhettänne.”[67] Toisaalta aiemmin saksalaisten kanssa sukupuolisuhteissa olleisiin kohdistettiin vainoa ja julkista häpäisyä esimerkiksi leikkaamalla ”collaboration horizontaleen” syyllistyneiden naisten hiukset ja kuljettamalla heitä nöyryyttävissä kulkueissa kaupungin kaduilla.[68]

Berliini 1945

Yhdysvalloissa vuonna 1954 ilmestynyt nimettömän kirjoittajan[69] omaelämäkerrallinen teos Nainen Berliinissä nosti uhrien omakohtaisena kokemuksena esiin Berliinin valtauksen yhteydessä tapahtuneen seksuaalisen väkivallan.[70]

Berliiniin tunkeutuvat neuvostojoukot mielsivät saksalaisnaiset luhistuvassa kaupungissa ”seksuaaliseksi sotasaaliiksi”; vaihtoehtoisesti heidät olisi voitu Beevorin (2002) tulkinnan mukaan nähdä saksalaisten sotilaiden sijaiskohteina, joihin purkaa raivoa. Beevor kuvaa raiskaajasotilaiden asennetta ”miessukupuolisuuden mustaksi alueeksi, joka voi putkahtaa pinnalle aivan liian helposti, varsinkin sodassa, kun ei ole sosiaalisia tai kurinpidollisia pidäkkeitä”.[71]

Olympialaiset "Suomen naisten siveellisyyden koetinkivenä"

Kun Suomi sai järjestääkseen vuoden 1952 kesäolympialaiset, tämä nähtiin paitsi kansainvälistymisen mahdollisuutena, myös siveellisenä uhkana etenkin maaseudun nuorisolle ja välillisesti koko Suomen kunnialle. Suomen Naisten Kansallisliiton ja sen jäsenjärjestön, Suomen valkonauhaliiton, elimissä pohdittiin nuorten naisten valmistelemista olympialaisten houkutuksia vastaan. Tähän tarkoitukseen laadittiin ohjemateriaaleja ja aiheesta valistavia aikakauslehtikirjoituksia sekä ”humoristisia moraalisaarnoja” sisältäviä elokuvatrailereita.[72] ”Ihmisen sukupuoliolemuksessa" piileviä suuria voimia ei ollut tarkoitettu hetkelliseen nautintoon, vaan kestävän perheonnen pohjaksi”, kohderyhmää valistettiin.[73]

Rakenteellisen vallan säätelemä ja tuottama seksuaalisuus

Seksuaalisuuden tarkastelussa 1900-luvulla vallinneen, muun muassa Sigmund Freudin, Wilhelm Reichin ja Herbert Marcusen ilmentämän valtavirta-ajattelun mukaan seksuaalisuus viettinä toteutuu moraalin, kulttuurin ja yhteiskunnan asettaman järjestyksen luomissa kehyksissä, joissa korostuu seksuaalisuuden ilmentymien peittely ja ohjailu.

Foucault tarkasteli asetelmaa toisesta näkökulmasta, vallanpitäjien tiedonhalun kannalta: vallanpitäjiä kiinnosti ihmisten seksuaalisuus kohteena, jonka voi houkutella esiin tunnustuksina, tutkia yksityiskohtaisesti ja näin hallita sitä. Tämän toimintamallin seurauksena kulttuuri seksualisoituu: huomion kiinnittäminen luo kohteensa.[74] Tätä tarkkailemisen ja rankaisemisen yhteyttä havainnollistaa Nancy Fridayn julkaisema, aineistokeräyksessä saatu kuvaus irlantilaisesta tyttöjen luostarikoulusta: ”Hän [koulun johtajatar] tahtoi tietää tarkasti, mitä tein pojan kanssa ja mitä poika teki. Sitten hän komensi minut poikittain tuolille ja antoi pakaroilleni kaksikymmentä iskua hihnalla. – – Sen jälkeen jouduin säännöllisesti menemään hänen huoneeseensa – – [J]oka kerran hän kysyi masturboimistani. – – Tuona aikana aloin masturboida.”[75]

Seksuaalinen vallankumous

Erityisesti 1960-luvulla käynnistynyttä arvojen, asenteiden ja käyttäytymisen vapautumista on kutsuttu seksuaaliseksi vallankumoukseksi. Kielikuva rinnastaa perinteisinä pidettyjen sukupuolisten ja seksuaalisten käyttäytymismallien kyseenalaistamisen samanaikaiseen yhteiskunnalliseen liikehdintään sotaa ja porvarillisina pidettyjä arvoja vastaan. Eräs aikakauden tunnuslauseista oli Vietnamin sodan vastustamiseen liitetty ”make love, not war” (vapaasti suomentaen ”ei sodita vaan rakastellaan”).[76][77][78] Allyn (2000) pitää tärkeänä ”vallankumouksen” edistäjänä Helen Gurley Brownin (1962) teosta Sex and the Single Girl, jossa tämä julkisesti ja ylpeässä sävyssä toi esiin avioliittoa edeltäneen vilkkaan seksuaalielämänsä ja kannusti muita naisia seuraamaan esimerkkiään.[79]

Ehkäisypilleri

Pääartikkeli: Ehkäisypilleri

Seksuaalisen vallankumouksen tärkeänä edellytyksenä oli ehkäisyvarmuuden olennainen paraneminen ja ehkäisyn luonteen muuttuminen ehkäisypillerin kehittämisen (Gregory Pingus työryhmineen 1956) ja yleistymisen jälkeen.

Ehkäisyvälineiden käyttö laillistettiin Yhdysvalloissa 1965.[80] Katolinen kirkko vahvisti perinteisen moraalikäsityksensä jatkumisen ja kielsi kaikkien ehkäisyvälineiden käytön Paavali VI:n Humanae Vitae -kiertokirjeessä 1968.[81]

Sandstone ja valistusoppaiden aalto

Seksuaalista vallankumousta ilmensivät lukuisien tutkimusten ja opaskirjojen myös uudenlaisia seksuaalisuhteiden muotoja ja arvoja kokeilevat yhteisöt, kuten Esalan Institute, Brook Farm ja Sandstone Retreat.[82]

John ja Barbara Williamson perustivat Abraham Maslow’n humanistisen psykologian ja tarvehierarkian innoittaman, vapaamielisen seksuaalisuuden Sandstonen yhteisön Topanaga Canyonin läheiselle kukkulalle Los Angelesin piirikuntaan vuonna 1967.[82] Sandstone innoitti lukuisia kirjoittajia ja tutkijoita. Alex Comfortin seksielämän opas Rakasta hellästi ja Gay Talesen aikalaisraportti Naapurin vaimo ovat osaltaan Sandstonen innoittamia.[82][83] Sandstone suljettiin vuonna 1972, osittain siihen kytkeytyneiden oikeusjuttujen seurauksena.[82]

”Tosi rakkaus odottaa”

Seksuaalisen vallankumouksen eräänä vastareaktiona on Yhdysvalloista, evankelikaalisen Southern Baptist Church -kirkon piiristä saanut alkunsa True Love Waits, suomeksi Tosi rakkaus odottaa -liike (TLW), joka korostaa sukupuoliyhdynnästä pidättäytymistä ennen avioliittoa.[84] Liikkeeseen kuuluva sitoutuu kirjallisesti ”tästä päivästä lähtien siihen, että sukupuoliyhteys kuuluu yksinomaan avioliittoon”. Lupaus suunnataan sitoutujan itsensä lisäksi Jumalalle sekä sitoutujan ”tulevalle puolisolle ja tuleville lapsille”, joissakin versioissa myös sitoutujan perheelle ja ystäville.[85][86]

Tosi rakkaus odottaa -kampanjan hopeasormuksia.

Liike tulkitsee sukupuoliyhteyden naimattomien kesken haureudeksi. Perusteluna ovat Raamatun seuraavat kohdat: 1. Moos. 2:24, Matt. 19:4–6, Matt. 19:18, 1 Kor. 7:2–9 ja Hepr. 13:4.[87]

Suomeen liike on levinnyt Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen kautta vuodesta 1996 alkaen. Suomeen sopeuttamisen esikuvana on toiminut norjalainen Vœrd at vente på -liike. Liike tavoitteli etenkin alkuvaiheessa verkostoonsa ”seurakuntia ja hyvin järjestäytyneitä liikkeitä”, sen sijaan yksityshenkilöt ja valtionkirkot rajattiin yhteistyökumppanuuden ulkopuolelle.[88] Perinteisen nuorisojärjestön tapaan liike on aikuisten perustama ja johtama ja sen kohteina olevat nuoret houkutellaan mukaan erityisin toimenpitein.[89]

Liike on nähty vastakkaisena nuorison yleisemmille arvovalinnoille, joissa korostuu vanhempien tarjoamien arvojen kyseenalaistaminen.[90] Tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että liikkeen ideologien voimakas kritiikki seksuaalista vallankumousta kohtaan on jäänyt etäiseksi kohderyhmän nuorille, joiden koko elinajan seksuaalinen vapaus on ollut vallitseva tilanne.[91] Liikkeen johtohenkilöt ovat pyrkineet rekrytoimaan liikkeen nuoriksi kasvoiksi edustavia ja esiintymiskykyisiä mannekiinipareja eli kellokkaita (ilmaukset liikkeen sisäisissä muistioissa, sit. Salomäki 2004, 119, 120.) esiintymään julkisina esimerkkeinä kampanjan nimissä.[92] Toinen rekrytointikohde ovat olleet kohderyhmälle tutut idolit. Gospelmuusikoiden piiristä liikkeen nimissä ovat esiintyneet esimerkiksi DC Talk -yhtye ja Nina Åström.[93]

Katso myös

Lähteet

  • Allyn, David: Make Love, Not War: The Sexual Revolution, an Unfattered History. New York, NY: Little Brown & Company, 2000. ISBN 978-0-316-03930-7. (englanniksi)
  • Anapol, Deborah: Polyamory in the 21st Century: Love and Intimacy with Multiple Partners. Rowman & Littlefield Publishers, 2010. ISBN 978-1-4422-0021-0. (englanniksi)
  • Beevor, Antony: Berliini 1945. (Berlin the downfall 1945, 2002.). Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-27036-9.
  • Beevor, Antony & Cooper, Artemis: Pariisi miehityksen jälkeen 1944–1949. (Paris after the Liberation 1944–1949, 1994.) Suomentanut Markku Päkkilä. Helsinki: Siltala, 2009. ISBN 978-952-234-012-2.
  • Cavanagh, Sheila L.: Sexing the Teacher : School Sex Scandals and Queer Pedagogies. Vancouver, BC, Kanada: UBC Press, 2007. ISBN 978-0-7748-1374-7. (englanniksi)
  • Cousins, A.D., Napton, Dani & Russo, Stephanie (eds.): ”Educated in Masculine Habits: Mary Robinson, Androgyny and the Ideal Woman (kirj. Stephanie Russo, & A.D. Cousins)”, Studies on Themes and Motifs in Literature vol 112: French Revolution and the British Novel in the Romantic Period, s. 101–112. New York: Peter Lang, 2011. ISBN 978-1-4331-1639-1. (englanniksi)
  • Foucault, Michel: Seksuaalisuuden historia: tiedontahto, nautintojen käyttö, huoli itsestä. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-720-X. (suomeksi)
  • Friday, Nancy: ”Mona”, Salainen puutarha, s. 260–262. 2. painos. Espoo: Weilin + Göös, 1988 (1974). ISBN 951-35-4378-1. (suomeksi)
  • Friedell, Egon: Uuden ajan kulttuurihistoria: eurooppalaisen sielun kriisi mustasta surmasta maailmansotaan asti 1: Johdanto, renessanssi ja uskonpuhdistus. 7. painos. Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-15776-7. (suomeksi)
  • Friedell, Egon: Uuden ajan kulttuurihistoria: eurooppalaisen sielun kriisi mustasta surmasta maailmansotaan asti 2: Barokki ja rokokoo, valistusaika ja vallankumous. 7. painos. Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-15777-5. (suomeksi)
  • Gregersen, Edgar: Seksuaalisuuden maailma. Porvoo: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18854-9. (suomeksi)
  • Haapanen, Atso: Asevelisurmat: rintamalla murhista ja tapoista vuosina 1939-1944 tuomitut. Helsinki: Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-710-9. (suomeksi)
  • ”Koulutusyhteiskunnan alku (kirj. Aimo Halila)”, Suomen historia: 5, Kansallisen heräämisen aika, s. 287–293. Helsinki: Weilin+Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9.
  • Hanska, Jussi & Salonen, Kirsi: ”Selibaattilupauksia ja lapsia”, Kirkko, kuri ja koulutus: hengellisen säädyn moraalihistoriaa myöhäiskeskiajalla, s. 159–170. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. ISBN 951-746-582-3. (suomeksi)
  • Foucault, Michel: ”Elämä seksuaalisuudessa (kirj. Ilpo Helén)”, Seksuaalisuuden historia: tiedontahto, nautintojen käyttö, huoli itsestä, s. 495–512. jälkisanat Foucault'n teokseen Seksuaalisuuden historia. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-720-X. (suomeksi)
  • Huizinga, Johan: Keskiajan syksy. 3. painos. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-15774-0. (suomeksi)
  • Kates, Gary (ed.): ”The Many Bodies of Marie Antoinette: Political Pornography and the Problem of the Feminine in the French Revolution (kirj. Lynn Hunt)”, The French Revolution: Recent Debates and New Controversies, s. 201–218. , 2005. ISBN 0- 415-35833-7. (englanniksi)
  • Häkkinen, Antti: Rahasta - vaan ei rakkaudesta: prostituutio Helsingissä 1867-1939. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13499-X. (suomeksi)
  • Pulkkinen, Tuija & Sorainen, Antu: ”Siveellisyydestä sukupuolisiveyteen: Th. Reinin eettinen ajattelu siveellisyyskäsitteen murroksessa 1880-1905 (kirj. Marja Jalava)”, Siveellisyydestä seksuaalisuuteen - poliittisen käsitteen historia, s. 83–104. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2011. ISBN 978-952-222- 276-3. (suomeksi)
  • Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): ”Sota-ajan naisten monet roolit (kirj. Ilona Kemppainen)”, Jatkosodan pikkujättiläinen, s. 454–474. 4. painos. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-28690-6.
  • Näre, Sari, Kirves, Jenni & Siltala, Juha (toim.): ”Pikkulottien ja lottatyttöjen vaativat tehtävät (kirj. Jenni Kirves)”, Sodan kasvattamat, s. 293–323. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36733-9. (suomeksi)
  • Klemettilä, Hannele: Keskiajan julmuus. Jyväskylä: Atena, 2008. ISBN 978-951-796-517-0.
  • Lidman, Satu: Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä. Jyväskylä: Atena, 2011. ISBN 978-951-796-720-4.
  • Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas: ”Naiset sodassa (kirj. Tiina Lintunen)”, Sisällissodan pikku jättiläinen, s. 280–296. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35452-0.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. 8. painos. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7.
  • Matilainen, Pekka: ”Viktoriaanit ja erotiikka”, Onnen etsijöitä: kirjoituksia edistyksestä, taantumuksesta ja erotiikasta, s. 114–130. Helsinki: Yliopistopaino, 2003. ISBN 951-570-555-x.
  • Niemistö, Janne: Lotta Svärd - esineistö Palasuomenhistoriaa.net. s.a.. Viitattu 29.12.2013.
  • Hovi, Tuija ym. (toim.): ”Sukupuoli Raamatun maailmassa ja raamatuntulkinnassa (kirj. Martti Nissinen)”, Uskonto ja sukupuoli, s. 16–42. Helsinki: Helsinki University Press, 1999. ISBN 951-570-438-3. (suomeksi)
  • Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle. 8. painos. Helsinki: WSOY, 1999 (1985). ISBN 951-0-22838-9. (suomeksi)
  • Salminen, Pauliina: Miehittäjän morsiamet: Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä- Karjalassa. Jyväskylä: Atena, 2013. ISBN 978-951-796-892-8. (suomeksi)
  • Salomäki, Hanna: Tosi rakkaus odottaa: seksuaalieettinen nuortenliike Suomessa. väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2004. ISBN 951-570-566-5. (suomeksi)
  • Siltala, Juha: Sisällissodan psykohistoria. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23795-2. (suomeksi)
  • Stjerna, Kirsi: Reformaation naisia. Helsinki: Kirjapaja, 2011. ISBN 978-952-247-118-5. (suomeksi)
  • Talese, Gay: Naapurin vaimo. Helsinki: WSOY, 1980. ISBN 951-0-10105-2. (suomeksi)
  • Tiuri, Eila, toim. Tiuri, Martti: Lottana sotavankisairaalassa. Helsinki: Ajatus, 2010. ISBN 978-951-20-8120-2. (suomeksi)
  • Pulkkinen, Tiina & Sorainen, Antu (toim.): ”Lihan viekkaus, tavan mahti ja harkinnan vapaus: Hanna Ongelin ja siveellisyyden kontekstit 1800-luvun lopun suomalaisuustaistelussa (kirj. Minna Uimonen)”, Siveellisyydestä seksuaalisuuteen: poliittisen käsitteen historia, s. 105–130. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2011. ISBN 978-952-222-276. (suomeksi)
  • Pulkkinen, Tiina & Sorainen, Antu (toim.): ”Kansainvälisiä mutta siveellisiä?: hymyjä olympiavieraillemme, mutta ei liian läheltä (kirj. Maija Urponen)”, Siveellisyydestä seksuaalisuuteen: poliittisen käsitteen historia, s. 278–299. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2011. ISBN 978-952-222-276. (suomeksi)
  • Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas: ”Raunistulan punaiset naissotilaat (kirj. Anu Vallinkoski)”, Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 288. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35452-0. (suomeksi)
  • Wallechinsky, David, Wallace, Irving & Wallace, Amy: ”Siitä ja sen kestävyydestä”, Listojen kirja, s. 280–312. Otava: Helsinki, 1979. ISBN 951-1-05488-0. (suomeksi)
  • Wendisch, Irja: Salatut lapset : saksalaissotilaiden lapset Suomessa. Helsinki: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7065-0. (suomeksi)
  • Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle: Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista taisteluista Suomen sisällissodassa 1918. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18897-2.

Viitteet

  1. ↑ https://finto.fi/koko/fi/page/p2642
  2. ↑ Lidman 2011, 65–66
  3. ↑ Foucault 1998, 131
  4. ↑ Kapparis, Konstantinos A.: Apollodoros" Against Neaira"[D 59], s. 161. de Gruyter, 2012. (englanniksi)
  5. ↑ Foucault 1998, 238–239, 243
  6. ↑ http://www.bbc.com/future/story/20170315-the-invention-of-heterosexuality
  7. ↑ Foucault 1998, 125
  8. ↑ Gregersen 1993, 17–18
  9. ↑ Lidman 2011, 109
  10. ↑ Foucault 1998, 130
  11. ↑ Foucault 1998, 124–130
  12. ↑ Saarinen 1999, 62–63
  13. ↑ Gregersen 1993, 19–20
  14. ↑ Heckel, N. M.: Sex, Society and Medieval Women University of Rochester, River Campus Libraries. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  15. ↑ Klemettilä 2008, 220
  16. ↑ Klemettilä 2008, 199
  17. ↑ Klemettilä 2008, 213
  18. ↑ Stjerna 2011, 30–31
  19. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, 306
  20. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, 303
  21. ↑ Friedell 1995a, 115–116
  22. ↑ Huizinga 2000, 149
  23. ↑ Hanska & Salonen 2004, 10-11
  24. ↑ a b Hanska & Salonen 2004, 160–165
  25. ↑ Hanska & Salonen 2004, 167
  26. ↑ Hanska & Salonen 2004, 167.
  27. ↑ a b Stjerna 2011, 46–47
  28. ↑ Stjerna 2011, 31–32
  29. ↑ Stjerna 2011, 35
  30. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, 509
  31. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, 511–514
  32. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, 513–514
  33. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, 513–514.
  34. ↑ Friedell 1995b, 192–193
  35. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, 604–605
  36. ↑ Lynn 2005, 204–205
  37. ↑ Russo & Cousins 2011, 101–102
  38. ↑ Matilainen 2003, 114
  39. ↑ Foucault 1998, 11, vrt. Nissinen 1999, 19.
  40. ↑ Matilainen 2003, 114–116
  41. ↑ Cavanagh 2007,130
  42. ↑ Wallechinsky ym. 1979, 305–306
  43. ↑ Destiny Teardrop: Femdom Pioneer Theresa Berkley. Femdom Magazine, 25.4.2011, nro 15. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.1.2014. (englanniksi)
  44. ↑ Jalava 2011, 89–90
  45. ↑ Halila 1986, 287
  46. ↑ Uimonen 2011, 112
  47. ↑ Kirves 2010, 308
  48. ↑ Uimonen 2011, 110–111, 120
  49. ↑ Häkkinen 1995, 16–17
  50. ↑ Jalava 2011, 90–91
  51. ↑ Uimonen 2011, 116–118
  52. ↑ Talese 1980, 253–254
  53. ↑ Lintunen 2009, 280–282, 284
  54. ↑ Ylikangas 1993, 41
  55. ↑ Lintunen 2009, 280–284
  56. ↑ Lintunen 2009, 286–287
  57. ↑ Vallinkoski 2009, 288
  58. ↑ Klemettilä 2008, 207–208
  59. ↑ Siltala 2009, 443
  60. ↑ a b c Kemppainen 2007, 454
  61. ↑ Vuorenmaa, Anssi: Mitä oli sotilaiden ruokaan lisätty jarru?. Tiede.fi, 5.6.2007. Artikkelin verkkoversio.
  62. ↑ Lotta Svärd -esineistö
  63. ↑ Wendisch 2006
  64. ↑ Tiuri 2010
  65. ↑ Salminen 2013
  66. ↑ Haapanen 2013, 38, 74
  67. ↑ Beevor & Cooper 2009, 73
  68. ↑ Beevor & Cooper 2009, 104–106, collaboration horizontale tarkoittaa suomeksi kirjaimellisesti ”yhteistoimintaa vaaka-asennossa”.
  69. ↑ kirjoittajaksi osoittautui myöhemmin Marta Hillers (1911–2001)
  70. ↑ Beevor 2002, 387–389
  71. ↑ Beevor 2002, 367
  72. ↑ Urponen 2011, 278–281
  73. ↑ Urponen 2011, 294
  74. ↑ Helén 1998, 498
  75. ↑ Friday 1988, 261
  76. ↑ Ilmaisu tuli tunnetuksi Diane Newell Meyerin pidettyä make love, not war -tekstiä puserossaan University of Oregonissa, Eugenessa, järjestetyssä sodanvastaisessa mielenosoituksessa 23. huhtikuuta 1965 (Fattig 2010).
  77. ↑ Fattig, Paul: The famous words likely were borne by Ashland resident. Mail Tribune, 15.8.2010. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 27.12.2013. (suomeksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  78. ↑ vrt. Talese 1980, 96
  79. ↑ Allyn 2000, 10
  80. ↑ Gregersen 1993, 201
  81. ↑ Gregersen 1993, 202
  82. ↑ a b c d Anapol 2010, 55–56
  83. ↑ Talese 1980
  84. ↑ Salomäki 2004, 28
  85. ↑ Suomenkielisen lupauksen vuoden 1997 sanamuoto, Salomäki 2004, 166
  86. ↑ Suomenkielinen lupaus muistuttaa yhdysvaltalaista esikuvaa, Suomessa käytetty ruotsinkielinen taas norjalaista muotoa, Salomäki 2004, 167
  87. ↑ Salomäki 2004, 207
  88. ↑ Salomäki 2004, 101, 103–104
  89. ↑ Salomäki 2004, 118
  90. ↑ Nuutinen, Anu: Siveellisyyttä, vastuullisuutta, vapautta, kohtaloa ja rakkautta - tyttöjen seksuaalisuus ja sukupuolimoraali nuortenpalstan kirjoituksissa, s. 23. pro gradu - tutkielma, terveystieteen laitos. Tampere: A. Nuutinen, 2004. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 7.1.2014). (suomeksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  91. ↑ Salomäki 2004, 117
  92. ↑ Salomäki 2004, 119, 120
  93. ↑ Salomäki 2004, 124.

Kirjallisuutta

  • Desan, Suzanne: The Family on Trial in Revolutionary France. Berkeley: University of California Press, 2004. ISBN 0-520-23859-1. (englanniksi)
  • Gurley Brown, Helen: Sex and the Single Girl: The Unmarried Woman's Guide to Men. Bernard Geis Associates, 1962. ISBN 978-1-56980-252-6. (englanniksi)
  • Hatfield, Tom: Sandstone Experience. Penguin Group, 1976. ISBN 0- 451-07068-2. (englanniksi)
  • Järvinen, Margaretha: Prostitution i Helsingfors: En studie i kvinnokontroll. väitöskirja. Åbo: Åbo akademis förlag, 1990. ISBN 951-9498-71-0. (ruotsiksi)
  • Mason, Michael: The Making of Victorian Sexuality. Oxford: Oxford University Press, 2004. ISBN 0- 19-285312-0. (englanniksi)
  • Nussbaum, Martha C. & Sihvola, Juha (editors): The Sleep of Reason: Erotic Experience and Sexual Ethics in Ancient Greece. Chicago, London: University of Chicago Press, 2002. ISBN 978-0-226- 60915-7. (englanniksi)